Nyt kepitetään!

Juha Sipilä on juuri esitellyt työelämää koskevat linjauksensa työmarkkinajärjestöille. Vastarinta on hyödytöntä.

Hallitus on esitellyt toimet kustannukilpailukyvyn parantamiseksi. Päinvastoin kuin hallituspuolueiden johtohahmot aiemmin lupasivat, ensimmäisestä sairauspäivästä tuleekin palkaton ja sunnuntailisiin kajotaan sittenkin. Tässä takinkäännön viuhunnassa ei koulutuslupauksen pahoinpideltyä, ryöstettyä ja hengiltä silvottua ruumista muista enää kukaan.

On sanomattakin selvää, että hallituksen esitys tulee sylettämään monia, etupäässä niitä, joille sunnuntailisät tai esimerkiksi töihin tuleminen ei-räkää valuvana potilas Nollana, ovat tärkeitä. Pääministeri Juha Sipilä on toistanut mantran tavoin pitkin kesää, että tässä taloustilanteessa on tehtävä kipeitä leikkauksia. Tulevaisuudessa sairaaloissa tehtäneen nyt myös leikkauksia kipeänä.

Erikoista näissä työehtojen heikennyksissä on, siis sen lisäksi että ne ovat täysin suomalaisen sopimiskulttuurin vastaisia, että niille tarjotut perustelut kuulostavat humalaisen horinalta. Tai vähintäänkin sekavassa tilassa olevan, halolla pahoinpidellyksi tulleen solkotusta. Hallituspuolue perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini tuumi, että "monet haluavat tehdä työnsä työajalla".

On vaikea keksiä mistä aloittaa koherentti kritiikki moisen möläytyksen kohdalla. Kyllä, moni varmasti haluaisi tehdä työnsä työajalla, mutta onko Soini kenties itse ollut koskaan töissä? Jos olisi, saattaisi hän tietää, että tämä ei useinkaan ole työntekijän päätettävissä, vaan töitä on tehtävä kunnes ne on tehty. Ja jos yrityksen johto on suuressa viisaudessaan päättänyt "tehostaa" toimintaa alimitoittamalla henkilöstöresurssit, niin jäljellä olevat työntekijät ovat useinkin ylitöissä, halusivat tai ei.

Vielä mystisemmäksi Soinin päättely menee, kun ottaa huomioon, että kyse on myös sunnuntailisien leikkauksia koskevasta perustelusta. Eli tuota sairaanhoitaja, myyjä tai ravintolatyöntekijä voi, jos paiskii oikein kunnolla duunia, tehdä sunnuntain työt jo perjantaina? Ehkä perussuomalaisten salaisessa laboratoriossa on keksitty ihan uudenlainen työaikapankki tai kenties aikakone...

Kolmanneksi voisi elämöidä sillä, että jos työt on tarkoitus tehdä työajalla eikä ylitöinä, niin miten ylityön hinnan alentaminen rohkaisee tätä, jos päätös ei ole työntekijän vaan työnantajan? Eikö ylityön halpeneminen johda juuri päinvastaiseen kehitykseen? Tai siis johtaisi, jos firmoissa ylipäätään vielä maksettaisiin ylityökorvauksia. Erittäin vahvalla perstuntumalla heitetty käsitys on, että ylitöistä ei monessakaan yrityksessä "säästötalkoiden nimissä" makseta korvausta, vaan kertyneet tunnit voi pitää vapaina hiljaisempana aikana. Paitsi jos on aina kiire ja hiljaista aikaa ei tule, koska työntekijöitä on liian vähän.

Mutta jos nyt hetkeksi unohdetaan rajalinjat, kahden kerroksen väki, svenska talande bättre folk ja muut kultapossukerholaiset ja hyväksytään se, että ajat ovat todellakin kovat ja kaikilta vaaditaan joustoja - vaikka sittten väkipakolla, niin missä ovat työnantajapuolta pakottavat linjaukset?

Työntekijältä leikataan, mutta onko edelleen niin, että yritykset ovat vapaita ulosmittaamaan tuloksensa osinkoina ja että johdon satumaiset palkan- ja palkkioiden korotukset ovat edelleen vapaaehtoisen harkinnan piirissä? Mitä jos vaikka johtohenkilöiden palkkiot sidottaisiin yrityksen työntekijöiden ansioihin. Jos yrityksen hallitus haluaa 15 prosentin korotuksen kokouspalkkioihin, niin samaa olisi tarjottava myös työntekijöille - kaikki paikallisen sopimisen hengessä. Ja jos ajat kerta ovat kovat, niin varmastikin tämä koskee myös herra pääjohtajan palkkaa ja etuuksia.

Puuhastelu sikseen, hallituksen linjaukset eivät kykene millään tavoin tarttumaan pörssin kasvuyritysten kikkailuun ja tylyyn työntekijöiden kohteluun. Milloin liikevoittomiljoonien ohjaaminen investointeihin ja rekrytointiin tehdään kannattavammaksi kuin rahan pumppaaminen omistajien taskuihin? Mitä iloa on siitä, että ambulanssikuski raahautuu räkäisenä töihin tekemään halvempaa sunnuntaivuoroa, jos suuret työllistäjät, mediataloista saksitehtaisiin, pistävät porukkaa satamäärin pihalle? Heillä rahat eivät ole kadonneet työntekijöiden törkeisiin ylityökorvauksiin vaan maailmanvalloitukseen ja lisäosinkoihin.

Seuratkaa, kykeneenkö hallitus yhteenkään proaktiivisen päänavaukseen, jolla rakennetaan uutta sen sijaan, että työväestöä ja köyhiä kepitetään kilpailukyvyn ja kestävyysvajeen nimissä. Hallituksen niin sanotut kärkihankkeet, eli rahalliset satsaukset muun muassa huipputeknologiaan samalla kun leikataan koulutuksesta, tutkimuksesta ja innovaatiotuista, ovat erään sortin peiton jatkamisten toisesta päästä. Jos raha katoaa byrokratian käytäville ja joutaviin komiteamietintöihin, aidosti uusien toimialojen ja työpaikkojen kehittämisen sijaan, muodostuu Sipilän kolmen ässän hallituksesta yksi suurimmista farsseista mitä modernin Suomen poliittisessa historiassa on nähty.

Äärioikeisto - uhka vai vasemmiston keppihevonen?

"Mustaa valkoisella ylös, valkoinen mustalla enemmän sivulle!", Suomen Vastarintaliike demonstroi ennen lain rikkomista. Kuva: Yle

Ei viikkoa ilman natsihulinoita. Ralliviikonloppuna Jyväskylässä mellastettiin Suomen Vastarintaliikkeen toimesta. Pahoinpidellyksi tuli kolme ihmistä. Tapahtumaketjun oleelliset yksityiskohdat voi käydä lukemassa vaikka täältä. 

Äärimmäisen ikävä, yksiselitteisen tuomittava ja paikalla olleille varmasti pelottava tilanne on kirvoittanut kahdessa vuorokaudessa jo valtavan määrän enemmän tai vähemmän painokasta tekstiä. Valtamedialta ei keskellä viikonloppua kannata odottaa kovin syvällistä analyysia siitä mitä tämä merkitsee ja mitä tarttis tehrä - eikä välttämättä kannata tulevina viikkoinakaan. Ihmettelyn kohteeksi ovat joutuneet lähinnä poliitikkojen vaisut reaktiot tapahtuneeseen sekä se, että mitä perussuomalaisten Olli Immonen seuraavaksi tekee.

(Jos et tiedä miten Olli Immonen liittyy natsien riehumiseen Jyväskylässä, voit lukea kursorisen selostuksen tähän mennessä tapahtuneesta tästä samaisesta blogista.)

Ilta-Sanomissa tutkija lausui itsestäänselvyyden, kun toimittaja sitä häneltä eittämättä tivasi: ääriliikkeiden väkivalta tulee jatkumaan satunnaisesti myös tulevaisuudessa. Äärioikeiston tuntija, Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Tommi Kotonen on varmasti perehtynyt sisäministeriön teettämään tilannekatsaukseen ekstremismistä Suomessa vuodelta 2013, jossa hahmotellaan lintukotomme ääriliikeiden vaarallisuutta.

Pähkinänkuoressa voidaan sanoa, että äärioikeisto ja anti-fasistinen äärivasemmisto ruokkivat toisiaan ja kummatkin imevät vaikutteita kansainvälisistä, lähinnä eurooppalaisista, trendeistä. Koska sekä äärioikeisto että -vasemmisto ovat olleet Suomessa vaatimattomia kooltaan ja järjestäytyneisyydeltään, on myös ekstremistisen väkivallan esiintyminen maassa erittäin vähäistä. Vuoden 2013 ensimmäisellä puoliskolla ääriliikkeisiin jotenkin yhdistettäviä väkivallantekoja oli 30 kappaletta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että edellisenä vuonna poliisin tietoon tulleita pahoinpitelyrikoksia oli noin 38 000 kappaletta.

Suojelupoliisikin on nostanut tapetille maan ainoan jokseenkin aktiivisen ja organisoidun ääriliikkeen, kansallissosialistiseksi itsensä määrittelevän Suomen Vastarintaliikkeen. SVL on vastuussa viikonlopppuisen tappelun lisäksi myös parin vuoden takaisesta, niin ikään Jyväskylässä tapahtuneesta, kirjastopuukotuksesta, Äärioikeisto Suomessa -kirjanjulkistamistilaisuuden yhteydessä. 

Sisäministeriön selvityksessä Suomen Vastarintaliikeen muodostama uhka määritellään seuraavasti: 

"SVL on järjestönä suhteellisen pieni, eikä kansallissosialistisen ideologian uskota saavuttavan Suomessa kovinkaan laajaa kannattajakuntaa. Tästä huolimatta SVL on organisoituna, demokratianvastaisena ja militanttina liikkeenä potentiaalisesti vaarallinen. Pienikin joukko asialleen omistautuneita ja suunnitelmalliseen toimintaan sitoutuneita ekstremistejä voi aiheuttaa yhteiskunnallisesti ja paikallisesti merkittäviä turvallisuusuhkia, joista todennäköisimpinä voi pitää eri vähemmistöryhmiin kohdistuvia väkivallantekoja ja heidän vihollisikseen kokemiensa henkilöiden uhkailua. Tällaisia voivat olla sellaiset julkisuudessa esiintyvät henkilöt, jotka avoimesti vastustavat järjestön tavoitteita tai edustavat järjestön näkökulmasta vääränlaista Suomea."

Kukin tulkitkoon tämän analyysin miten tahtoo, mutta Suomen poliittisessa vasemmistossa on päätetty lähteä rakentamaan uhkakuvaa natsismin noususta. Vasemmistoliiton äänenkannattaja Kansan Uutiset ei säästele sanoissaan, kun SVL:n riehumisen jäljilta tehdään. trendisanaa käyttääkseni, tilannekuvaa. Itä-Turun Vasemmistoliitossa ollaan huolissaan kuinka äärioikeistolainen liikehdintää saa yhä näkyvämmin jalansijaa yhteiskunnassa ja luo pelkoa. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Aino-Kaisa Pekonen puolestaan iskee retorisen kaasun laudoitukseen, määritellen kesän 2015 "käänteentekeväksi".

"Rasismi on lisääntynyt ja jotkut jopa hyväksyvät sen. [...} Jokapäiväisiä, toinen toistaan hurjempia uutisia rasismista ja väkivallasta", Pekonen mouhoaa.

Mihin nämä analyysit perustuvat, jää epäselväksi. Sisäministeriön mukaan tilanne ääriliikeiden osalta on pysynyt vakaana ja marginaalisena. Sillä voidaan toki spekuloida, että millaisen määrän poliittisia pisteitä vasemmisto arvelee keräävänsä revitellessään natsien väkivaltaisuudella.

Jyväskylässä järjestetään tulevana keskiviikkona (5.8.) Helsingin malliin mielenosoitus "vastalauseena rasismia ja fasismia vastaan". Facebookissa julkaistun kokoontumiskutsun otsikkoon ei sinänsä ole mitään nokankoputtamista, mutta tapahtuman kuvauksessa maalataan tilannekuvaa, josta voidaan olla jo useampaa mieltä. Mielenosoituksen järjestää poliittiseksi järjestöksi identifioituva Yhdessä rasismia ja fasismia vastaan, josta on hankala löytää lisätietoja. Yhtä kaikki, kutsussa elämöidään natsien toiminnan yltymisellä, mikäli "heitä inhoavat eivät liity yhteen". Äärioikeiston hyökkäykset tulevat toistumaan kaupungeissa, joissa ei ole "riittävää vastarintaa".

Samanlaisella kaupunkisissi-retoriikalla revittelee myös Kansan Uutisten toimittaja Pontus Purokuru, joka valittelee sitä, että poliisi ei voi puuttua natsien toimintaan ennen kuin lakia on rikottu. Siinäpä ironiaa kerrassaan, että demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta esiintyvän vasemmiston taholta aletaan ehdottaa tiettyjen ryhmien profilointia, eristämistä ja jopa vangitsemista, ilman, että rikosta on tapahtunut. Tällaisia käytäntöjä kun löytyy lähinnä fasistisista ja totalitaristisista valtioista.

Purokuru on toki vaikerruksessaan oikeassa siinä, että on aina tragedia kun väkivaltaa tapahtuu ja sen ennaltaehkäisy on tärkeää, mutta kuten Benjamin Franklin totesi: "Ihmiset, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta vapauttaan saadakseen vähän turvallisuutta, eivät ansaitse kumpaakaan ja menettävät lopulta molemmat."

Jos olet jaksanut kahlata tekstiä tähän asti ja mietit nyt, että "jumalauta, ei vasemmisto tässä ole se ongelma vaan äärioikeisto", niin olet totta kai oikeassa. Siinä ei kuitenkaan ole mitään mieltä, että alan kahlata tässä yhteydessä äärioikeiston väkivaltafantasioita tai muuta todellisuudesta ja demokratiasta irtautunutta möykkää. Tämän kirjoituksen vaatimaton tarkoitus on hahmotella niitä edes osittain koherentteja näkemyksiä, joita valtamediassa esiintyy.

Oli väkivallan ja politiikan trendi mikä tahansa, se on selvää, että maahanmuuton jatkuessa ja yhteiskunnan monimuotoistuessa myös ääriliikkeet saavat yhä enemmän käyttövoimaa. Jos Suomen Vastarintaliikeen terrori jatkuu vielä vuosia tai saa rinnalleen organisoituja jäljittelijöitä, myös anti-fasistinen ääriliike alkaa käyttää yhä kovempi otteita. Tästäkin huolimatta kansallissosialismi tai muu antidemokraattinen liikehdintä tuskin nousee marginaalista uhkaamaan yhteiskuntarauhaa.

Anti-fasistisen vasemmiston ehdotukset kuvitteellisen tai todellisen natsi-uhkan patoamiselle vaihtelevat herttaisesta naivismista peiteltyyn oman edun tavoitteluun. Suuret massat ja poliittinen keskusta pysyttelee taas hämmentyneenä hiljaa, vaikkakin väkivallan suhteen ollaan ehdottoman tuomitsevia. Yhtä ainoata temppua natsien pois taikomiselle ei tietenkään ole. Yhteisöissä itsessään piilee melkoinen määrä voimaa sanoa vahingontekijöille ei. Britanniassa kartoitettiin yhteisöjen ja viranomaisten toimintaa elokuun 2011 mellakoiden tiimoilta. Raportista löytyy kuvaava virke, joka kenties tavoittaa jotain oleellista: "Jos mellakoitsijat näyttivät mikä meissä on pahimmin pielessä, niin seuraavana aamuna tapahtunut kansalaisten tominta osoitti mikä meissä on parasta." Roskajoukon riehumisesta syntynyttä vahinkoa ryhdyttiin yhdessä siivoamaan.

Ekstremismiin voi reagoida monella tapaa, eikä yksikään keino oli vailla kääntöpuolta, oli se sitten ääriliikkeiden suoranaista eliminointia, eristämistä tai jotain muuta. Kuten spontaanit mielenilmaisut viimeisen viikon aikana ovat osoittaneet, yhteisöissä on valtavaa potentiaalia ja perustavanlaatuinen halu elää rauhassa ilman väkivaltaa. Yksi keino puuttua ääriliikeisiin on tarttua sen alkusyihin: etenkin muukalaisvihamielisyys ja anti-demokraattinen väkivalta kumpuu köyhyydestä ja kurjuudesta. Pitämällä vähäosaisista huolta pidetään samalla myös ääriliikkeet kurissa.

Hullut päivät hiekkalaatikolla

Kuva: SA-Kuva

Jos olet ollut viime päivinä netin tai television ääressä sen sijaan, että nauttisit luonnossa vähälumisesta vuodenajasta, olet varmasti törmännyt perusuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen Facebook-päivityksen synnyttämään kohuun.

Nyt elämme kalabaliikin kolmatta vaihetta prosessissa, joka meni suurin piirtein näin:

1) Olli Immonen julkaisee vähän jälkeen keskiyön 25.7. englanninkielisen päivityksen, jossa mehustellaan taistelulla isänmaan puolesta, monikulttuurisuutta vastaan. Koska Immosella on mielenkiintoisia yhteyksiä valtakunnan äärioikeistoon, voidaan kansanedustajan sinällään ympäripyöreää retoriikkaa verrata tulella leikkimiseen.

2) Mielensäpahoittajat iskevät. Kun valtakunnan kärkimedioiden verkkotoimitukset hierovat unihiekat pois silmistä lauantaiaamuna, on somessa alkanut jo metakka Immosen maalailusta. Oletetun skandaalin kiihottamat verkkotoimittajat rientävät mukaan kohun nostattamiseen. Rasismi ja perussuomalaiset tietää tuhansia ja tuhansia klikkejä. Samalla alkaa maahanmuuttokriittisten uhriutuminen ja Immosen taistelukutsun puolustaminen somessa. Anti-Immoslaisten kiukku taas huipentuu 15 000 ihmisen kokoontumiseen Helsingissä otsikolla #meilläonunelma, johon kuuluu ilmeisesti muun muassa vastapuolen vaientaminen buuamalla. Siinä eivät edes maahanmuuttaja-taustaisen koomikon vetoomukset auta.

3) Harkintaan kykenevien selityskierros. Olli Immosen Fb-päivitys ei lopulta ole kovinkaan kummoinen provokaatio ja tämän huomaavat pian monet kirjoittajat. Älämölön ytimessä toistellaan monikulttuurisuuden käsitettä, ilman että tätä useinkaan määritellään. Mitä Immonen sillä tarkoittaa, jää epäselväksi, myös Immosen itsensä laiminlyöntien seurauksena. Kansanedustajan häipyessä lomailemaan, jäävät selittelystä vastaamaan puoluetoverit sekä omien kohdalla väistelystä tunnettu puheenjohtaja Soini.

Helsingin Sanomien Jussi Pullinen huomioi aivan aiheellisesti, että kun kukaan ei viitsi tai uskalla selittää mitä tarkoittaa, niin tässä ollaan. Immosen horinat taistelusta voidaan ymmärtää monella tapaa, vertauskuvana tai konkreettisena yllytyksenä väkivaltaan, mutta kirjamellinen analyysi ei tee Immosen monikulttuurisuus-manifestista sen kummempaa kuin perussuomalaisten puolueohjelmasta. Toisin sanoen, jos Immosen Fb-päivitys on karmeaa rasismia ja fasismia, niin eikö suurempi ongelma ole silloin se, että meillä on hallituspuolue, jonka politiikka kulkee samoilla nuoteilla?

Helposti innostumaan taipuva arvo-liberaali Suomi on tulkinnut Immosen päivityksen raskaimman kautta. Asiaa ei luonnollisesti helpota se, että Immonen on kansallismielisen Suomen Sisu -yhdistyksen puheenjohtaja eikä varsinkaan se, että kansanedustaja poseerasi kesäkuussa yhteiskuvassa kansallissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen kanssa. Kyynisenä voisi pysähtyä toki pohtimaan, että miksi jo flirttailu natsien kanssa ei kirvoittanut #meilläonunelma-liikettä? Immosen ideologinen väri on ollut tiedossa jo pitkään, ja mies on jo toisen kauden kansanedustaja. Miksi siis nyt?

On tosin todennäköistä, että suurin osa #meilläonunelmoijista ei ole kovinkaan perillä Immosen taustasta, tai koko tapahtumaketjun detaljeista. Porukassa on vain kivaa mennä ilmaiskonserttiin ja siitä tulee hyvä olo, kun voi vastustaa rasismia... olihan tässä kyse rasismista...? Joo, rasismi on tyhmää!

Ehkä internet-avaruuden tähdet vain sattuivat olemaan oikeassa asennossa, tai sitten loma-aikaan ihmisillä on aikaa vetää hernettä nenään, tai riittävän seuratut some-julkkikset alkoivat myllyttää asiaa yhtäaikaisesti, tai medialla oli uutisista pulaa, tai sitten nämä kaikki yhdessä.

Tärkeämpää olisi pysähtyä vetämään henkeä ja pohtia, mitä tämä kaikki tarkoittaa vai tarkoittaako yhtikäs mitään. Ennen kaikkea hysteerinen sinkoilu on oire suomalaisen yhteiskunnan kokemattomuudesta käsitellä kansainvälistyneen yhteiskunnan aiheuttamia ristiriitoja. Perussuomalaisten - tai jonkin muun oikeistolaisen puolueen -  nousu vallan keskiöön oli vain ajan kysymys. Samaan aikaan kaupungeissa on kasvanut sukupolvi, joka kokee arvokonservatiivisen isämmaallisuuden täysi vieraana, mutta ei osaa argumentoida tai jäsentää asiaansa yhtään sen paremmin. Ohihuutamista kiihdyttää aiemmin historiassa tuntematon kommunikaation väline nimeltä internet, joka mahdollistaa hysterian, kohujen ja mielensäpahoittamisen lähes viiveettä, ennen kuin kukaan on edes kerennyt funtsia, että jäitä hattuun vai bensaa liekkeihin.

Immosen tapauksessa levotonta Facebook-päivitystä on turha lukea muuksi kuin mitä se on. Kaltevan pinnan argumentointi on sananvapauden tukahduttajien suosikkiase ja sen käyttämistä tässä yhteydessä on syytä välttää. Kansanedustajan fantasiat Suomi-filmien isämmaasta eivät tarkoita sitä, että fasistit ovat kaappaamassa valtaa tai että muilutukset ovat alkamassa. Immosen päivitys ei täytä edes rikoksen tunnusmerkistöä. Siinä taas ei ole kerrassaan mitään uutta, että joku sanoo jotain tyhmää internetissä.

Päivitys 29.7. klo 18:16: kirjoitusvirheitä korjattu. Hysteerisesti kiirehdin julkaisemaan, ennen kolmatta oikolukua.

Tyrmistyksen multihuipentuma

Steve Buscemikaan ei voi uskoa, että #koulutuslupaus osoittautuikin vain vaalitempaukseksi.

Nyt katajainen kansa saa vihdoin sitä, mitä kevään eduskuntavaaleissa tilasi: konkreettista säästölistaa, jotta tätä perin kauheaa valtion velkaa "ei jätetä lastemme maksettavaksi", kuten tuore pääministeri Juha Sipilä asiaa luonnehti. Millainen sosiaalisen puutoksen velka jälkipolville jää opiskelijoiden, vähävaraisten ja lapsiperheiden puserruttua etuusleikkurin lihamyllyn läpi, jää tutkijoiden pohdittavaksi. Numerot ovat konkretiaa ja niitä löytyy valtion budjetista!

Sosiaalisessa mediassa ollaan päivänä parina meuhkattu Sipilän ja Stubbin kerrassaan "härskistä" takinkäännöstä. Kaksikko kun oli mennyt ennen vaaleja lupaamaan, että koulutuksesta ei leikata, ja jotkut äänestäjät olivat menneet herttaisesti uskomaan moisia väitteitä porvaripuolueiden perämiehiltä. Jos tässä jostakin asiasta pitäisi olla tyrmistynyt, niin tämän lammasmaisen kansan ikuisesta sinisilmäisyydestä jokaisten vaalien kynnyksellä. Jos leikkaukset koskevat nyt niin kipeästi, miksi ihmeessä äänestitte puolueita, jotka koko kevään eivät ole puhuneet juuri muusta kuin leikkauksista?

Tai ehkä pikemminkin tyrmistyksessä on kyse mediakuplasta. Leikkauksista ja niiden aiheuttamasta reaktiosta kun saa niin vietävän repäiseviä otsikoita. Eikä pidä unohtaa jokaisen säästölistan julkistamisen jälkeen käytävää vakiotanssia "Miten nämä leikkaukset vaikuttavat lapsiperheisiin". Tuskin kovinkaan moni oikeasti on täysin puulla päähän lyöty siitä, että nyt leikataan ja kovaa. Se, kuinka järkevää moinen itsensä hengiltä säästäminen on, onkin sitten ihan toinen juttu.

Se mikä tässä eniten ihan oikeasti tyrmistyttää on Trio Ässän ylimielinen holhoavuus. Tuore valtionvarainministeri Aleksander Stubb onnistui jo suututtamaan akateemisen maailman tietämättömällä vinoilullaan professorien kesälomailusta - puhumattakaan siitä, että hallitus on rakentamassa siirtokuntaa yliopistojen autonomian maaperälle laista piittaamatta.

Perussuomalaisten ylipäällikkö Timo Soini pääsi demonstroimaan jo aiemmin ehtaa poliitikon kaksinaamaisuutta, väistelemällä toimittajien kysymyksiä koskien seksiviesteistä narahtanutta persu-edustaja Toimi Kankaanniemeä. Poliitikkojen moraalista läpi uransa meuhkannut Soini olikin yhtäkkiä kovin anteeksiantavalla tuulella, kun kyse oli puoluetoverista. Soinin sokeudessa oman pesän likaajiin ei toki ole mitään uutta, tästä voivat todistaa niin Teuvo Hakkarainen kuin Jussi Halla-ahokin. "Hyi hyi, pojat, ei saa, leikkikää kunnolla." Kyse onkin siitä, että missä vaiheessa persuja äänestävien kärsivällisyys alkaa loppua. Veikkaan, että kun kyse on näiden "kansan miesten" toilailuista, ei ihan heti. Lisäskandaaleja odotellessa.

Yhtä lailla ihmetyttää kolmen puolueen pukuherrojen jeesustelu siitä, kuinka leikkaukset koskettavat ihan kaikkia. Teknisesti ottaen kyllä, mutta satojen eurojen menetys vuositasolla on aivan eri summa perustoimeentulolla sitkuttavalle kuin leveää liksaa nauttivalle vakitöissä olijalle. Köyhällä leikkaukset tarkoittavat konkreettista puutetta, varakkaille lähinnä golfreissun hotellimajoituksen tason vaihtamista viidestä tähdestä neljään.

Ah, mikä raikas virtaus tässä poliittisen paskamyrskyn puhurissa olisikaan porvaripuolueiden rehellinen tunnustus, että kyllä, leikkauksia tehdään ja ne iskevät kovimmin vähävaraisiin, koska teitä kurjia on eniten ja hei, tätähän te äänestämällä tilasitte. Jos huoli on yrittäjien ja työtä tekevien sijaan heikoimmista, olisitte äänestäneet vasemmistoa.

Eivätkä revittelevät otsikot taatusti tähän viikkoon lopu. Hubaa on varmasti luvassa pitkin tulevaa neljän vuoden lainsäädäntöjaksoa. Tulevan oikeusministerin, Jari Lindströmin kuolemanrangaistuskannastakin saatiin jo kiva pikku uutinen ja lisää budjettiriemuakin on varmasti luvassa, jos esimerkiksi työmarkkinajärjestöjen kanssa ei päästä sopimukseen pienistä palkankorotuksista ja Sipilän "lisäleikkuri" otetaan tallista.

Ei niin kovasikajuttu

Pertti Kurikan Nimipäiviä Euroviisuissa fanittaneet eivät olleet valmiita todellisuuteen. Kuva: Kalle Pajamaa

Maailma ei ollut valmis!, internetissä parahdettiin. Valmius ja sen puute liittyy siihen, että punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät ei selvinnyt Euroviisujen finaaliin. "Tämä tai tuo taho ei ollut valmis" on kaikessa latteudessaan tiivistelmä niistä lukemattomista odotuksista, peloista ja toiveita, jotka liittyivät ilmiöön PKN Euroviisuissa.

Osallistuuko eurooppalaiseen laulukilpailuun kehitysvammaisten yhtye? Vai punkyhtye? Vaiko kehitysvammaisten punkyhtye? Saako tätä kehitysvammaisuutta mainita? Siitäkin tehtiin televisiossa uutinen, että PKN:n miehistön kehitysvammaisuudesta ei olla puhuttu maailmalla ollenkaan niin paljon kun me täällä toimituksessa odotettiin.

Myöskään Itä-Eurooppa ei ollut valmis, kertoo Ilta-Sanomat. Mutta miksi se, että Pertti Kurikan Nimipäivät ei selviytynyt finaaliin, saati viisujen voittajaksi, olisi jokin kollektiivisen henkisen kypsyyden mittari? Onko se edes mahdollista, että rujo punkrockralli Aina mun pitää ei vain ole "kovin hyvä" Euroviisu-kappale. Sitaatit ovat tuossa siksi, että hyvä ja Euroviisu-hyvä ovat monien mielestä kaksi eri asiaa.

Euroviisut ovat juustoisen popkimalteen juhlaa, pyhän ja riettaan merkillistä flirttailua, perinteisen kulttuuri-instituution ja hetken musiikkitrendien risteyskolari, joka on samalla ajassa kiinni ja siitä kummallisesti irrallaan. Mutta koskaan se ei ole ollut punkfestivaali. Miksi vuonna 2015 yhtäkkiä sopisi odottaa, että kisat voittaisi räkäisellä kolmisointurunttauksella? Ja ihmettelisimmekö me edes tätä, jos Pertti Kurikan nimipäivien tilalla olisi onneaan kokeilemassa ollut Terveet Kädet, Aivolävistys tai viisuja varten haudasta kaivettu Shitter Limited?

Lordi voitti Euroviisut vuonna 2006 rajoja rikkomalla. Äkkiseltään saattaisi kuvitella, että Pertti Kurikan Nimipäivät tekee nyt saman. Tämä on niin ERILAISTA että pakko on voittaa! Mutta se mikä hätäisimmiltä unohtuu on, että Lordi syleili karnevaalimeininkiä, PKN on sen antiteesi. Tomi Putaansuu on Kissin parissa kasvanut sirkustirehtööri. Pertti Kurikka on punkkari, joka haluaa vain pitää hauskaa.

Pertti Kurikan Nimipäivissä ei ole mitään tarkoituksellisen karnevalistista. Paitsi jos tässä halutaan ihmetellä vammaisia lavalla. Se taas, jos mikä, olisi suvaitsevaisuuden ja kunnioituksen irvikuva. PKN Euroviisuissa on ollut oiva litmustesti median kyvystä käsitellä jotain niin monitahoista, mutta samalla hienovaraisuutta edellyttävää ilmiötä. Joillekin aivan perusteiden hanskaaminen on tuottanut vaikeuksia. Pertti Kurikan Nimipäivien kaikilla kundeilla ei esimerkiksi ole Downin syndroomaa.

Sitäkin useammalla on ollut vaikeuksia löytää sopivaa säveltä itse haastatteluihin. Netissä naureskellen levitetty PKN-laulaja Kari Aallon videohaastattelu havainnollistaa asiaa. Monet aplodeeraavat Aallon yksisanaisia vastauksia, mutta Ylen toimittajalle tilanne on arvatenkin ollut painajainen. Sarjatulelle kysymyksissä vaihtava haastattelija saa PKN-laulajan hiljalleen sulkeutumaan ja Aalto vaikuttaa lopulta helpottuneelta päästessään jatkamaan matkaa. Tai sitten hän vain rockarin elkein näyttää henkistä keskisormea tyhmiä kysyvälle toimittajalle.

Pertti Kurikan Nimipäivien nelikon lapsenomainen suhtautuminen ympärillä pyörivään mediarumbaan on muuttunut eräänlaiseksi aitoden manifestiksi. Aitouden jankkaaminen, defenssimekanismi sekin, kuten Jean Ramsay huomioi ansiokkaassa PKN-jutussaan Rumbassa, voi kääntyä suvaitsevaisuuden missiota vastaan. Kehitysvammaiset maalataan välittömyydessään jonkin salaisen tiedon haltijaksi. Sitä ei voida sanoa ääneen, että näiltä jätkiltä tuskin irtoaa mitään kovin syvällistä analyysia - osittain siksi, että he teeskentelemättömyydessään eivät jaksa hölmöjä toimittajia, mutta myös siksi, että heidän henkiset kykynsä eivät tähän riitä (tästähän kehitysvammaisuudessa on usein kyse). Koska median tarve uutisotsikoille on loputon, on juttuja ja reportaaseja suollettava, vaikka kohde siihen ei olisi yhteistyön kannalta optimaalinen. Siksi näemme kiusallisia ja holhoaviakin juttuja "erilaisista punkkareista Euroviisuissa".

On harhakuvitelmaa ajatella, että maailma olisi tällä tapauksella jotenkin oleellisesti nytkähtänyt eteenpäin. PKN:n viisutaival on lähinnä läpivalaissut vallitsevia asenteita, olivat ne sitten halveksuvia, kannustavia, naiiveja tai analyyttisia. Ensi viikolla valtakunnassa kohistaan jostain muusta. Suurin merkitys tällä kaikella on Pertti Kurikalle ja bändin jätkille itselleen, jotka eittämättä ovat saaneet tukun ikimuistoisia kokemuksia. Ei pidä myöskään väheksyä PKN:n esimerkkiä muille kehitysvammaisille, joille nämä rohkeasti päin viisutulta heittytyneet punkkarit ovat osoittaneet, että unelmia kannattaa tavoitella lähtökohdista riippumatta.

Toivattavasti tämä kaikki sataa myös PKN:n ponnahduslautana toimineen Lyhty- yhdistyksen kaltaisten projektien laariin. Tai ainakin sen hetken, ennen kuin seuraava menestystarina vie kansakunnan huomion. Kuinkahan monta tyhjää curling-hallia Suomessa tätä nykyä on....?

Niin kauan kun kohtelemme vähemmistöjä ja erilaisuutta silkkihansikkain, jonkinlaisen herttaisesti hymyilevän, poliittisesti korrektin suvaitsevaisuuden linssin läpi, emme suhtaudu toisiimme todella tasaveroisesti. Aitous ei aina edellytä alakynnessä olemista ja vammainenkin voi olla mulkvisti. Tämä ei tarkoita tokikaan sitä, että internetissä pyörivän vihan ja älyllisen köyhyyden paskamyrskyn pitäisi puhaltaa samoilla boforeilla vammaistenkin päälle, vaan pikemminkin voisimme oppia jakamaan muillekin sitä kannustusta, jota PKN:n punkkareille on seikkailunsa aikana suotu. Vastaavasti, voisimme lakata lässyttämästä vammaisille ja alkaa kohdella heitä yksilöinä, joissa oleellisinta ei ole geenivirhe vaan se, mitä pään sisällä liikkuu.

Ja mikä tärkeintä, voisimmeko me vihdoinkin, pliis, alkaa suhtautua Euroviisuihin hauskana keväisenä hömpötyksenä sen sijaan, että vöyhkäämme otsa hiessä ja verenmaku suussa voittomahdollisuuksista.

Katsokaa tuonne, älkää tänne!

Media-maassa olisi kaikki hyvin, jos Ylen musta torni vain saataisiin kaadettua.

Hallitussirkuksen liepeillä oman karnevaalikojunsa pystytti sunnuntaina 10.5. Helsingin Sanomat, joka halusi muistuttaa kansalaisia suuresta pahasta Yleisradiosta ja sen kerta kaikkiaan epäreilusta rahoituksesta. Tai pikemminkin, Hesari kaivoi vekkulisti nyt tekeillä olevan hallituksen puolueiden näkemyksiä Ylestä, ja sai leivottua kasaan oikein kammottavan paakkelsin marinaa ja nillitystä. Summa summarum, Yleisradio tulee kaupallisten medioiden (kuten HS:ia kustantavan Sanoman omistaman tv-kanava Nelosen) tontille lähettämällä viihdeohjelmaa, ja kaiken lisäksi sillä on ihan liikaa rahaa.

Jutussa muun muassa liikenne- ja viestintävaliokuntaan johtanut kokoomuksen Kalle Jokinen paaluttaa, että "Kun taloudellinen tilanne on mikä on, niin ei voi olla yhtä tahoa, joka toimisi jollain tavoin muun yhteiskunnan ulkopuolella." Voi kunpa tässä oltaisiin johdonmukaisia! Todellakin, kun taloudellinen tilanne on mikä on, miten, Kalle Jokinen, perustellaan esimerkiksi yritysjohtajien palkkaennätyksiä keskellä ankeinta taantumaa? Keitä ovat todella ne kaikki, joita tämä talouskurimus ei tunnu milloinkaan koskettavan?

Joidenkin kansalaisten silmissä Yle-uutinen vaikuttaa hämmentävältä: eikö tässä nyt saatana vie ole tärkeämpiäkin asioita päätettävänä kuin alkaa vatvoa taas Yleisradion rahoitusta!? Semminkin kun se vasta nelisen vuotta sitten räätälöitiin uuteen uskoon. Vaikka Hesarin iso juttu saattaa sellaisen kuvan antaa, Sipilän, Soinin ja Stubbin ykkösprioriteetti tuskin tällä hetkellä on Yle, vaan tosiaan ihan se hallitusohjelman sorvaaminen.

Mutta mikäli historia toistaa itseään, ja miksipä ei toistaisi kuin politiikasta on kyse, hallitus eksynee aivan takuulla sivupoluille jossain vaiheessa - sanoisin viimeistään silloin, kun kolme Ässää huomaa, että eihän tästä kestävyysvajeen hoitamisesta ja sote-uudistuksesta tule tälläkään kaudella yhtään mitään. Siinä vaihessa voidaan kaivaa ne kuivatut poliittiset lillukanvarret kirjan välistä ja alkaa liottaa niitä populismin ja helppojen päätösten vedessä. Perinteisesti näitä ovat olleet muun muassa alkoholiveron räplääminen, edellä mainittu Ylen kyykyttäminen ja erinäiset henkilökohtaiset skandaalit. Teuvo Hakkarainenkin on varmasti jo lähtötelineissä.

Toisin sanoen, tässä esitellään silmänkääntötemppuja kahdelta suunnalta. Hesari ja muu kaupallinen media eittämättä jatkavat itkuaan Ylestä, jonka syytä internet, muuttuva mediamaailma ja mediatalojen itseaiheutettu alennustila on. Hallitus taas turvautuu Ylen kaltaisiin, huomion toisaalle kiinnittäviin punaisiin ilmapalloihin siinä vaiheessa, kun meno alkaa realiteettien suossa hyytyä. Ja mikäs siinä, sillä iso osa kansasta tuntuu menevän sukkana halpaan: Hesarin Yle-kantojen rummutusta kovin harva älyää kyseenalaistaa jutun kommenteissakaan, vaan lähtee riekkumiseen mukaan. Näkemysten älyvapaa värikkyys on tuttua internettiä ja niistä on helppo myllyttää jatko-juttuja, jos on hidas uutispäivä.

Toisaalta, perussuomalaisilla on valmiina taivaalle karkaamassa ihan itse puhallettu punainen ilmapallo. Tänään aletaan vääntää hallitusneuvotteluissa EU:sta ja maahanmuutosta, joita koskien armollisen hallituspuolue-kandidaattimme näkemykset ovat lähempänä internet-laatua, kuin vakavaa valtiomiestason pohdintaa. Suomi saattaa olla pinteessä, mutta ainakin sirkus jatkaa esityksiään vielä seuraavat neljä vuotta. Ei muuta kuin hattaraa naamariin!

Sanomalehdistön hidas itsemurha

On eräänlainen ironian multihuipentuma, että vallan vahtikoirat heittäytyvät täydellisiksi teeskentelijöiksi, kun omista touhuista on kyse. Suomalaiset mediatalot ovat avoimuuden ja totuuden asialla monessa asiassa, vaan eivät omassa toimintafilosofiassaan. Virtahepo olohuoneessa on sanomalehdistön alennustila, sen pakottaminen osakkeenomistajien rahantekovälineeksi, ennen kuin koko korttitalo romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Kun väkeä, siis toimittajia, kuvaajia, taittosihteereitä, graafikoita ja kaikkia heitä, jotka sen joka-aamuisen uutislehden tekevät, ollaan jälleen kerran irtisanomassa, kääritään paskapuheiden ympärille tiedotejargonin kiiltopaperia. Puhutaan "toiminnan tehostamisesta", kenties "sopeutetaan organisaatiota muuttuvassa toimintaympäristössä", "varmistetaan elinkelpoisuus" ja niin edelleen. Tärkeintä on säilyttää hölynpölyn ympäripyöreys, jotta kenelläkään ei unettavaa tiedotuskieltä tavatessa pälkähdä päähän, että lehti on jälleen hukkaamassa ammattitaitoaan ja huonontamassa tuotettaan.

Eräässä mielessä tämä ennakoiva amputointi voisi vertautua siihen, että potilas poistaa maksansa, että ei vahingossakaan sairastu kirroosiin. Tilanne on tragikoominen. Samaan aikaan kun sanomalehtien levikit ovat vapaassa pudotuksessa, tekee ala näemmä kaikkensa, jotta pudotus olisi vieläkin rajumpi. Voisi kuvitella, että lukijoista taisteltaisiin kaikin keinoin. Pyrittäisiin osoittamaan, että täällä tehdään laadukasta ja monipuolista lehteä, ja kyllä, me olemme aito vaihtoehto internetin tietotulvalle. Me kerromme teille syvällistä ja oleellista tietoa, jota ei muualta saa.

Pörssiomisteisten sanomalehtien tapa on ollut päinvastainen. Päivälehdet ovat jo nostaneet kädet pystyyn: emme mahda mitään taantumalle emmekä internetille, joten turha tässän yrittää. Tätä ei vain sanota ääneen sille 75-vuotiaalle kestotilaajalle. Levikkikurimuksessa väkeä pistetään pellolle ennätystahtia ja tuote huononee samassa tahdissa.Jäljelle jäävät lapioivat yhteistyökumppaneilta ja STT:lta saatua sillisalaattia sivulle. Kerran viikossa on kahvit talon piikkiin, kun joku omista toimittajista ehti tehdä ihan oikean selvittävän jutun. Jäävuoreen osuttiin, mutta kunhan orkesteri soittaa, niin mikäs tässä.

Viimeisen viiden vuoden aikana kyyti on ollut erityisen kylmää. Useamman 7-päiväisen sanomalehden levikistä on hävinnyt viidennes. Helsingin Sanomien kohdalla puhutaan yli neljänneksen tuhoista. Pitkään plussalla sinnitellyt, agraari-Suomen tukema Maaseudun Tulevaisuus on sekin ottanut siipeensä viiden prosentin verran. Tällä tahdilla esimerkiksi Keskisuomalaisen levikki on vuosikymmenen päästä 34 tuhannen hujakoilla, Hesarin noin 170 tuhatta.

Levikit 2009-2014 | Create infographics

Miksi levikkiromahdusta vastaan ei sitten taistella? Koska pörssiomisteisen yrityksen on tuotettava omistajilleen voittoa. Paljon, paljon voittoa. Media-alalla totuttiin vuosituhannen vaihteessa järkyttävän suuriin, 20-30 % prosentin voittoihin suhteessa liikevaihtoon. Omistajat elävät edelleen mennen maailman loistossa ja kaakista piiskataan viimeinenkin pisara irti ennen heivaamista liimatehtaalle. Keskisuomalainen-konserni tekee edelleen miljoonatolkulla voittoa, samoin kuin Hesarin omistava Sanoma, Turun Sanomat omistava TS-yhtymä sekä Aamulehden omistava Alma Media. En ole ensimmäinen, joka asiaa ihmettelee. Tutkimuksessa tälle on annettu nimi "sadonkorjuuvaihe".

Irtisanomisten aikana johto piiloutuu kuluneen puolustuksen taakse, jonka mukaan yrityksen on tehtävä voittoa. Siitä ei puhuta sanallakaan, että kuinka paljon ja mitä sille voitolle tehdään. On hämmentävää seurata, kuinka mediakonserneista pumpataan ulos miljoona toisensa perään, sen sijaan että tuotot investoitaisiin tai rahastoitaisiin, jotta irtisanomisiin ja mikä oleellisempaa, oman ansaintakyvyn rampauttamiseen ei tarvitsisi turvautua. Mutta tämän kaltainen vastavirtaan pyristely taitaa tämän päivän pörssi-Suomessa olla enemmän kuriositeetti kuin sääntö. Yrityksen taseessa plussalle voi päästä joko kuluja karsimalla, johon pystyy sisäsiisti apinakin, tai tuloja kasvattamalla, joka onkin taas aivan eri kaliiperin taitolaji. Viime vuosina suosiossa on ollut ensin mainittu. Jokainen voi päätellä mitä se kertoo mediakonsernien johdon taidoista.

Joka tapauksessa, kun lehden tilaustulot vääjäämättä laskevat ja levikin romahduksen myötä lopulta myös ilmoitustulot, on noidankehä valmis. Koska voitosta (eli osingoista) ei voi tinkiä, ja uusia asiakkaita ei kyetä heikkenevällä tuotteella hankkimaan, on tingittävä kuluista. Tämä johtaa entistä heikompaan tuotteeseen, ja tulojen laskuun, joka pakottaa taas uusiin säästöihin. Koska voitoista. Ei. Voi. Tinkiä.

Mediatalojen "tuotekehittelyssä" ja "uudistuksissa" ei suinkaan olla vielä päästy keinovalikoiman pohjia kaapimaan. Nyt eletään tabloidien tulon vaihetta, eli vanha, koko aamiaispöydän täyttävä, broadsheet-lehti vaihtuu puolet pienempään, iltapäivälehdistä tuttuun kokoon. Tässä kikka kolmosessa 24 sivusta saadaan 48, joka vaikuttaakin ensi alkuun niin julmetun paksulta, melkein vanhalta kunnon Hesarin sunnuntai-painokselta entiseen lipareeseen verrattuna, että johan tässä on vuosiksi varaa hivuttaa sivumääriä pienemmäksi.

Toinen keino on vähentää ilmestymispäiviä. Tätäkin on harrastettu pitkin taantumaa. Vuodessa on 365 päivää, joutaahan sieltä nyt muutaman irtopäivän sipaista. Kuka hitto jaksaa lukea lehteä esimerkiksi vapun jälkeen, päivään tai pariin. Äärimmäisempi keino on vähentää viikottaisia ilmestymispäiviä. Tuoreimpana tapauksena Kainuun Sanomat muuttuu kuusipäiväiseksi. Tämän kaltaisilla keinoilla juustohöylätään kymmeniä ja satoja tuhansia kuluista. Paljon korkeampaa matematiikkaa on ynnätä mitä tämä tietää menetettyinä tuloina tulevina vuosina.

Traagisinta tässä Suuressa puhalluksessa on suomalaisen lehdistön tietoinen alasajo. Tai pikemminkin, journalismi nyt vain sattuu olemaan tämän rahan ahnehtimisen sivullinen uhri. Kilometritehtaalla, mutta myös toimituksissa on edelleen paljon niitä, jotka tekisivät mielellään hyvää journalismia, jos siihen olisi edellytyksiä. Uusi media-sukupolvi on versomassa, mutta nykyisten sanomalehtien kehitys on ottanut rapiat sata vuotta. Jos tämä perintö hukataan, ei sitä yhtä vaivatta korvata, oli seuraava toimittajien sukupolvi kuinka innokasta sakkia tahansa.

Sanomalehdet tykkäävät hehkuttaa "kokonaistavoittavuuttaan" eli kalankääreen ja nettisivujen yhteenlaskettua lukijamäärää, mutta verkosta ei ole printin rahantekokoneen korvaajaksi. Kun paperin ilmoitustulojen romahdus alkaa, heilahtaa yt-kirves toimituksissa vieläkin raskaammin. Jokainen voi kuvitella millaista journalismia jäljelle jäävä porukka kykenee punnertamaan. Maailmalla vakavasti otettavan tutkivan toimittamisen suunta on käynyt kohti voittoa tuottamattomia, esimerkiksi säätiöiden tuella toimivia, julkaisuja, joita kvartaalitalouden dementoiva vaikutus ei koske. Näilläkin toimijoilla on omat haasteensa, kuten riippuvuus yksittäisistä namusedistä ja heidän rahoitusinnostaan.

Aikakauslehtien levikit 2009-14 | Create infographics

Suomessa yksi hetkellinen turvasatama päteville toimittajille voisi olla aikakauslehdet: Vaikka levikkien heittely kurittaa näitä julkaisuja useimmissa tapauksissa pahemmin kuin päivälehtiä, sisältävät useat aikauslehdet sellaista perusteellisempaa journalismia, nyt ja tulevaisuudessa, jota ei sanomalehtien sivuilla enää juuri näe. Tosin suosion suunta on ollut laskeva aikakauspuolellakin. Päivän trendit voivat nostaa lifestyle-lehtien menekkiä keskellä lamaakin, mutta puolen vuosikymmenen otannalla aikakauslehdet ovat kyykänneet jopa päivälehtiä rankemmin: levikki on pudonnut kymmeniä prosentteja. Pahiten internetin ilmaistarjonnasta ovat kärsineet vahvimmin verkossa läsnäolevat yhteisöt, kuten ennen Mikrobittiä lukeneet pelaajat sekä surullisenkuuluisan Vauva-lehden keskustelupalstan väki.

Mutta kun internetistä on kyse, mikään ei ole varmaa. Asiantuntija- ja lifestyle blogien suosio jatkaa kasvuaan ja voi tulevaisuudessa hyvinkin syrjäyttää aikakauslehdet syvällisen erikoisosaamisen ykkösfoorumina. Suosituimmat blogiportaalit kilpailevat maan verkkosivustojen kärkipaikoista uutismedioiden kanssa. Jos ja kun tulevaisuudessa tiedonvälitys on yhä enemmän verkossa, ei blogien suosion kasvulle ihmisten ensisijaisena syvällisen tiedon lähteenä näy mitään estettä. Otaksuttavasti trendi on sen kaltainen, jossa uutistoimitusten rooliksi jää tarjota sähkesilppua ja muuta lyhyttä tavaraa, syvällistä tietoa hallitsevien kirjoittajien suuntautuessa yhä enemmän rajatun yleisösn medioihin.

Myös kaupalliset sidokset esimerkiksi tuotteiden valmistajiin yleistynevät, kuten blogosfäärissä ja aikakausmediassa on jo käynyt. Vahvaa perustaa tällaiselle visiolle antaa muun muassa se, että siinä missä perinteisten uutismedioiden heittelehtivät klikkausluvut ovat vahvasti riippuvaisia vetävistä uutisista, parveilee blogisivuistoilla tasaisesti yhä vain enemmän, oletettavasti nuoria, netinkäyttäjiä. Kolmekymppisille ja sitä vanhemmille ajatus paperisesta lehdestä, jonka kanssa käpertyä sohvalle, on kullanarvoinen idylli, mutta nuoremmat viihtyvät yhä enemmän mobiililaitteen ruudun sinertävässä hehkussa. Facebook on jo yli 10 vuotta vanha. Tämän päivän 18-vuotiaat eivät muista aikaa ennen somea. Tästä voi ja kannattaa päätellä jotain.

Verkkosivustojen kävijät 2012-2015 | Create infographics

Tämä lisäksi tilaa on nouseville uus-medioille, jotka korvaavat niin paikallisuutisoinnin tyhjiötä kuin tutkivan journalisminkin tarvetta. Se on sen sijaan täydellinen kysymysmerkki, että onko tämänkaltaiselle uutistoiminnalle taloudellisia edellytyksiä. Ei ole ollenkaan varmaa, että vähäväkisessä Suomessa, pirstaloituvan tiedonvälityksen seassa, ihmisillä on kiinnostusta tai varaa maksaa laatujournalismista - etenkään paikallisesti. Sanomalehden tilaaminen, ellei jopa lukeminen, kun ei ole enää ensinkään kunnon kansalaisen tunnusmerkki.

On täysin mahdollista, että tulevaisuudessa muutaman ison toimijan uutissähkeet, sosiaalinen paikallismedia sekä lifestyle-blogit - kaikki ilmaistarjontaa - riittävät tyydyttämään virtuaalimaailmaan kotiutuneen länsimaalaisen tiedontarpeen. Isoissa asioissa kansainvälinen uutismedia tarjoaa oleellisen sisällön, mutta miten käy paikallisen tason? Kuka valvoo kotikaupunkisi valtuuston rahankäyttöä? Kuka selvittää, miksi lähiön johtanut silta romahti eivätkä viranomaiset tee mitään? Näihin kysymyksiin saadaan odotella vielä lopullisia vastauksia.

Suomalainen maailmanloppu

Vapahtajat Soini ja Sipilä uuden suomalaisen luomakunnan aamunkoitossa. 

Pahin painajainen on toteutumassa. Ensimmäinen sinetti on murrettu ja tuomion pasuuna törähtänyt.
"Nyt jytkytetään", ilmestyskirjan peto ölähti, pirujen armeijan rääkyessä ekstaasissa turvonneen olennon jaloissa. Viitasaarelaisen tuvan penkillä arkkidemoni Belial päästi rikinkatkuisen pierun ja nasautti auki pullon Smirnoffia. "Nyt pitää ottaa ryyppy", manan olento jyrähti.
Kuolevaisten mailla, verenpunaisten pilvien kasaantuessa kantakaupunkien ylle, parrakkaat huorintekijät ja nutturapäiset epäjumalankumartajat repivät ruudullisia ihokkaitaan ja valittivat yhdellä suulla: "Nyt meidät Soini perii."

Suomi on saamassa kenties ensimmäisen puhtaan täysin porvarihallituksen 20 vuoteen. Ja jos Ahon hallituksen kausi päättyi Suomen ensimmäiseen jääkiekon maailmanmestaruuteen, niin ei se mahdollinen tulevakaan voi päättyä huonosti. Eihän?

Tärkein ero on siinä, että 20 vuotta sitten eduskunnassa ei istunut perusuomalaisia. Jos nyt todella käy niin, että messias Sipilä (kesk.) muodostaa hallituksen vaalitappiosta sävyisäksi nöyrtyneen Stubbin kokoomuksen, toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousseen perussuomalaisten sekä tietenkin aina yhtä käytettävissä olevan ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa, ollaan historiallisessa tilanteessa. Koskaan modernin Suomen historiassa ei maata ole hallinnut sekä taloudellispoliittisesti että arvoiltaan yhtä konservatiivinen koalitio. Ja tämä on saanut liberaalin Suomen suunniltaan.

Kuin Amerikassa Obaman valinnan aikaan, Härmässäkin ollaan pystyttämässä henkisiä barrikadeja, joiden toisella puolella on körttiläinen maaseutu-Suomi, jossa ei minareetin huipulla ölistä ja toisella puolella punavihreä urbaani Suomi, joille minareetin kutsu kaunista etnisyyttä. Kantakaupunkien hipsterit ja muut trendikkään tiedostavat ovat parveilleet sosiaalisessa mediassa ilmaisemassa kollektiivista hätäänsä. Krista Kosonen tarjoaa äänen kansanosalle kertomalla kuinka "vaalitulos ei edusta minun Suomeani". Aivan kuin vasta eduskuntavaalit 2015 olisivat paljastaneet, että suomalaiset ajattelevat asioista eri tavalla. Miten kukaan voi äänestää sitä juoppoa Viitasaarelta, kansa ihmettelee.

Kuten toisaalla on todettu, internet mahdollistaa sen, että Kalliossa tai Kortepohjassa asuva hipsteri voi tuntea Brooklynissa tai Camdenissa asuvat hengenheimolaiset läheisimmiksi, kuin parin kilometrin päässä kauempana keskustasta asuvan "kanta-suomalaisen". Tämä johtaa metkaan perspektiiviharhaan, jossa tavisten tavalliset ratkaisut alkavat vaikuttaa yhä oudommilta, irrationaalisilta ja jopa pelottavilta.

Se, mikä tässä vaali-illan kiimassa ja sitä seuranneessa parin päivän poliittisessa krapulassa on aika lailla unohtunut, on että demokraattinen järjestelmämme neutraloi aivan samalla tavalla poikkeuksellista lahjakkuutta kuin myös kammottavaa epäpätevyyttä. Jos nyt leikitään hetken, että perusuomalaisten kansanedustajat ovat järjestään kuin hipsterien pahimmista painajaisista: matalaotsaisia fasisteja, jotka laittavat rajat ja internetin kiinni, korvaavat evoluution opetuksen kouluissa pakko-uskonnolla sekä Halla-ahon poliittisilla mietelmillä, ajavat maahanmuuttajat Itämereen ja punavihreät reservaatteihin, niin kaikelle tällä dementialle pitäisi silti saada hallituksen ja tämän jälkeen eduskunnan ja presidentin hyväksyntä. Mieti hetki taaksepäin: onko eduskunta toiminut missään asiassa, omat palkkionkorotuksensa poislukien, ripeästi ja tehokkasti?

Ja jos nyt jätetään lapselliset mörkötarinat hetkeksi, ja todetaan, että perussuomalaiset kuten keskustan konservatiivitkin, ovat kenties joissakin arvokysymyksissä eri planeetalta, mutta useimmissa aivan kuten sinä ja minäkin: yhteistä hyvää laillisesti ajavia yksilöitä. Kaikki me olemme veteraanien, köyhien, lapsiperheiden ja vanhusten puolella. Se käsitys yhteisestä hyvästä on toki kirjava, mutta parlamentarismissa oleellista on löytää kompromisseja. Ilman niitä mitään ei saada aikaiseksi. Jos kaksi seinähullua pakotetaan istumaan alas ja sopimaan hulluutensa yhteisistä nimittäjistä, on yleisölle esiteltävä pöhköyden komiteamietintö pakostakin jotain ääripäiden väliltä. Ja kaikesta huolimatta uudessa eduskunnassa on todennäköisesti muutama pöhkö vähemmän, nyt kun James Hirvisaarikin jäi valitsematta.

Se, mitä tulevan nelivuotiskauden aikana sen sijaan tulee varmuudella tapahtumaan, on massiivinen illuusioiden joukkotuho. Toivottavasti Vetelin puskista maamme politiikan vapahtajaksi nostettu Juha Sipilä painoi vaali-illan fiiliksen mieleen, sillä tästä eteenpäin politiikan sirkusjuna kurvaa aina vain syvempiin notkoihin, skandaalien, epäpätevyyden ja riittämättömyyden suomaille. Suomi on niin surkeassa jamassa, että mille tahansa hallitukselle tuleva nelivuotiskausi tietää todennäköisesti surkeaa epäonnistumista useimmissa asioissa.

Myös Soinin perussuomalaiset ovat samassa tilanteessa. Neljä vuotta sitten persut väistivät vaalivoittajan vastuunsa urputtamalla kynnyskysymyksistä. Toivottavasti neljä vuotta eduskuntatyöskentelyä on opettanut, että kompromisseja on tehtävä. Jos ja kun persut tulevat olemaan mukana hallituksessa, paljastunee maakuntien miehille ja muille puolueen kentän ydinryhmille, että "perkele ne on samanlaisia paskanpuhujia ja luikureita kuin muutkin". Esson baarissa poliittinen neuvottelu on kirosana. Hakkaraisen Teukka äänestettiin uudelleen ja ilmeisesti jälleen kerran lopettamaan pakko-ruotsi, ihan niin kuin Tony Halmekin äänestettiin lopettamaan Suomesta rikollisuus. Halme osoittautui ketkuksi, mutta Teuvo älä sinä petä meitä! Älä anna tuumaakana periksi!

Teukka, mies paikallaan. Kuva: Riemurasia.net

Kun persut eivät onnistukaan palauttamaan Suomea puhtoiselle 1950-luvulle, on edessä kannatuksen lasku. Protesti on ohi, palataan päiväjärjestykseen. Näin käy jokaiselle puolueelle, joka ei ole niin onnekas, että sattuu nauttimaan hallitusvastuusta taloudellisella nousukaudella. Jos persut taas erehtyvät perääntymään oppositioon jälleen kerran, lienee tälläkin hintansa: kuinka monta kertaa köyhät ja kyykytetyt jaksavat äänestää porukkaa, joka ei halua kantaa vastuuta.

Kun vaali-illan värivalot vaihtuvat poliittisen maanantai-aamun kylmään loisteeseen, alkaa todellisuus eittämättä paljastua niin Soini-apokalypsea pelänneille liberaaleille kuin keskusta-perussuomalaista taivasta haikailleille taviksillekin. Vaalit voittaneiden poliitikkojen kannanottojen ja näistä päätellyn yleisen ulalla olemisen voisi odottaa viittaavaan siihen, että tulevat neljä vuotta tulee olemaan aivan yhtä raskasta tunarointia, kuin neljä edellistäkin. Populistien kannalta on paskempi nakki, että kestävyysvaje ei korjaa itseään homoja kiusaamalla, eikä taloutta saada nousuun mouhuamalla islamista. Kuka osaisi tarttua toimeen, vaalivapahtajat Sipilä & Soini?

Olikohan sitä ironista tasoa ensinkään?

Millähän esineellä uutta oivallusta symboloitiin ennen sähkövalon keksimistä? Helsingin Sanomien tuoreimmissa kolumneissa lamppu ei ole tainnut syttyä.

Riivasin itseäni pari viikkoa sitten yrittämällä löytää Helsingin Sanomien kolumnisti Taneli Heikan tekstistä ironista tasoa. Nyt en löydä edes sitä ensimmäistä johtolankaa siihen, että tämä tuore pökäle olisi jotain nerokasta yhteiskuntakritiikkiä. On pakko reivata käsitystä: koulutettu ja hyviin töihin päässyt toimittaja muutti Yhdysvaltoihin ja haukkuu nyt kaikkea, mikä on suomalaista/pohjoismaalaista eikä amerikkalaista. Tai sitten Heikan analyysi on niin hienosyistä, että sitä mallintamaan vaaditaan ryhmä spesialisteja sekä ironiapyyhkäisymikroskooppi. Huonon kolumnin merkki tämäkin: jos olet niin nokkela, että kukaan ei enää tajua viestiäsi, mitä yrititkään kirjoituksellasin saavuttaa?

Suomalainen koululaitos on lähtökohtia tasaava, mutta näkisin sen pikemminkin varmistavan heikoimmistakin lähtökohdista ponnistavan pärjäämisen, kuin lahjakkaimpien menestyksen tuhoamisen. Totta kai tässäkin on sivulliset uhrinsa, mutta se ei tarkoita, että täysin päinvastainen tilanne on silloin oikea tai edes parempi tavoite. Yhdysvaltain kirjava koulutusjärjestelmä taas on kaikkea muuta kuin tasalaatuinen. Innovaatio ja ajattelu on keskittynyt Yhdysvalloissa huippuyliopistoihin, jotka ovat ansaitusti maailman kärkeä. Samalla viidennes väestöstä lukee heikommin kuin 5-luokkalaiset keskimäärin, 14 prosenttia lasketaan lukutaidottomiksi.

Korkeakoulu-spektrin toisessa päässä ovat Heikan ylistämät "aatteellista, pedagogista ja uskonnollista" monimuotoisuutta ilmentävät raamattu-yliopistot, kuten Liberty University (Lynchburg, VA) sekä suoranaista disinformaatiota suoltavat, mutta samalla valitettavasti myös "tutkimusta" ja opetusta harjoittavat ajatushautomot kuten Discovery Institute.

Heikka provosoi liukuhihnalta, ilman faktoja tai tilastoja. Mutuilu on aina köykäistä journalismia ja liian monta tolkutonta väitettä peräjälkeen vie kolumnin uskottavuuden. Viiltävä retoriikka kääntyy kirjoittajaa itseään vastaan ja viisastelija vetää hurmoksessaan omatkin ranteensa auki.

Tilastojen tarkistaminen ei ole internetin aikakaudella vaikeaa. Siihen menee noin kolme minuuttia. Erilaisissa innovaatiomittareissa Suomi ja Yhdysvallat ovat jokseenkin samankaltaisia, joissakin on heittoa suuntaan tai toiseen.

Patentit ovat yksi tapa mitata koulutuksen, bisneksen ja innovoinnin menestystä. Suomella ei ole väkilukuun suhteutettuna tässä mitään hävettävää:

Toki aina voidaan mankua, että "enemmän, älykkäämmin, nopeammin!", mutta joku roti protestanttisessa itseruoskinnassakin voisi olla (vaikka Saksassa, tuossa työteliään itseinhon kotimaassa mentaliteetti näyttää tuottaneen ällistyttäviä tuloksia, jos tällainen heikkamainen yleistys sallitaann...).

Hesari on ansioitunut viime aikoina näillä kummallisilla kolumneilla. Keskiviikkona se julkaisi kerrassaan merkillisen new age -haahuilun intuitiosta. Hölmöläisyys Amerikan malliin näyttää leviävän yhä enemmän myös jäyhään Pohjolaan. Nyt tarvittaisiin vastapainoksi rationaalista analyysia, ennen kuin mopo karkaa kunnolla rukkasesta.

Toivon edelleen hartaasti, että olen vain liian hidas tajuamaan mistä näissä Heikan Suomi-roasteissa on kyse, silllä vaihtoehto on niin paljon masentavampi. Suomi ja Yhdysvallat ovat monella tapaa hienoja maita, mutta kummankaan asiaa ei edistä yksisilmäinen ja epä-älyllinen nillitys asioista, joita kirjoittaja ei joka halua tai kykene ymmärtämään.

Maitolitra, pätevyyden mitta

Ihmisen pätevyyttä mitataan nykyään tällä.

Mistä tietää, että eduskuntavaalit ovat lähestymässä? Siitä että poliitikoilta aletaan tentata elintarvikkeiden hintoja. Keskiviikkona (21.1.) leikissä kunnostautui Ilta-Sanomat, mutta liekö valtakunnan mediaa, joka ei olisi jossain vaiheessa jotakin vaalitaistoa yrittänyt saada poliitikkoa kiinni housut kintuissa, vai pitäisikö sanoa hintalaput silmillä.

Vielä kun joku osaisi perustella, että miksi on niin ehdottoman tärkeää, että kansanedustajat tietävät paljonko litra maitoa tai pussi leipää maksaa, kun ei sitä tiedä sentin tarkkuudella tavallinen tallaajakaan. Itsekin ostan maitoa joka kauppareisulla, mutta en muista sen hintaa. Olen siis ilmeisesti elitisti.

Toki jos edustaja arvelee maidon maksavan kaksi senttiä, saattaa vajaan kuuden sadan euron työttömyyskorvaus alkaa tuntua kovin ruhtinaalliselta ja tuollaisia jättipotteja onkin jo helpompi leikata. Tai jos maitolitran hinta on kansanedustajan mielestä 300 000 euroa, niin lienee syytä huolestua päättäjien todellisuudentajusta ylipäätään.

Mutta jos kansanedustaja veikkaa Reissumiehen hinnaksi kaksi-kolme euroa (oikea hinta 54 senttiä) ja siitä Ilta-Sanomat repii otsikon "Kansanedustajat aivan ulalla", niin onko demokratiamme kriisissä? Kuinka moni tavis tietää Reissumiehen hinnan. Voiko kansakin olla aivan ulalla?

Median logiikan mukaisesti naapurin jorman kognitiivinen kuutamouinti ei ole kiinnostavaa. Sopivaa uutisdraamaa saadaan siitä, jos kansanedustaja tai toimitusjohtaja ei käy itse kaupassa ja ei siksi tiedä peruselintarvikkeiden hintoja, koska se kertoo vieraantumisesta ja ylimielisyydestä. Nöyrä johtaja leikkaa kupongit talteen ja hyödyntää Markan talon kampanjat: tusina rukkasia vitosella, kyllä tuli tarpeeseen.

Maitolitran hinta on tavismaisuuden litmustesti, jota kysytään niin poplaulajilta kuin puoluejohtajiltakin. Yritysjohtajilla on usein parempaakin tekemistä kuin notkua pänttäämässä hintoja Alepan kylmähyllyllä, kuten johtaa sitä yritystä, mutta silti julkisuudessa kaikkien perusaskareiden pitää olla hallussa.

On selvää, että yhteiskunnan huipulla olevat ovat vieraantuneet tavisten arjesta aivan kuten taviksille valtion johtaminen on vierasta. Vai pitäisikö tasapuolisuuden nimissä siivoojilta ja LVI-asentajilta ryhtyä tiedustelemaan, että "mikä on Suomen valuuttaosuus Euroopan vakausmekanismissa, ai kolme miljoonaa, ai kauhia, kansahan on ihan ulalla!!"

Se, että ei ole tullut jonotettua Lidlin tarjous-bratwurstia, ei tarkoita sitä, etteivätkö esimerkiksi kansanedustajat keskimäärin osaisi tehdä rationaalisia päätöksiä. Toiset toki ovat rationaalisempia kuin toiset. Se on jo eri juttu, että miten ihmeessä kansanedustaja kykenee tekemään informoituja päätöksiä niin alkoholimainonnasta kuin sote-uudistuksesta kuin rakennusten energiatodistustietojärjestelmistä. Tätä varten ovat toki avustajat, virkamiehet sekä asiantuntijat. Ja ainahan voi googlata. Mutta kaikkinensa tietotulva on massiivinen ja yhteiskunnan järjestelmät käyvät yhä monimutkaisemmiksi. Ei siis ihme, jos vaihtelevilla kyvyillä varustetut edustajat tekevät vaihtelevan hyviä päätöksiä.

Mutta jos järjestelmä ei toimi tai poliitikot ovat ihan oikeasti ulalla, ja tämä on muuten ihan oikeasti tärkeä kysymys, niin ei se maitolitran hintaa kyselemällä selviä. Tähän vaadittaisiin syvälle menevää ja perusteellista tutkivaa journalismia. Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen viimeisin yleisanalyysi suomalaisen poliittisen journalismin tilasta on vuodelta 2009. Siinä todetaan muun muassa näin:

"Viestimet päivittävät rooliaan markkinatilanteessa, jossa myynnin

paineet ja kilpailussa mukana pysyminen houkuttelevat pitämään esillä

ihmisiä kiinnostavia skandaaliaiheita. Uutiset kiertävät aikaisempaa

nopeammin välineestä toiseen, ja kilpa siitä, mikä tiedotusväline onnistuu

ensimmäisenä tarjoamaan jatkokertomuksen seuraavan juonenkäänteen,

johtaa helposti skandaalin paisumiseen ja esillä pysymiseen. "

Mitä sinä muistat viime vuosien poliittisesta uutisoinnista: Räty-, Ailus-, tai Hirvisaari- tai jonkin muun kohun vai tietyn silmiä avaavan analyysin? Tai kenties maitolitran hinnan?

Mielipidemaailmojen sota eli miksi Charlie Hebdo -inttämiseen ei tule tolkkua

On niitä, joiden mielestä ristiretket ovat alkaneet uudestaan. Kuva: Photos8.com

Charlie Hebdon terrori-iskun tiimoilta mielipiteet ovat sinkoilleet taas enemmän vauhdilla kuin tarkkuudella. Suurin osa kantaa ottaneista laukoo mietteitään vanhoilla lukituilla koordinaateilla, sen kummemmin syventymättä aatteelliseen tai asenteelliseen kirjavuuteen, joka koskee näinkin monimutkaista asiaa. Jotta asiaan saataisiin edes jotain vaatimatonta tolkkua, lienee syytä eritellä joitakin tyypillisimpiä maailmankuvia ja niiden suhdetta terrorismiin, sananvapauteen ja kulttuurien yhteentörmäykseen. Aloitetaan meistä valkonaamoista.

Suuri yleisö: valtaosa väestöstä ei jaksa murehtia uutisotsikoita maailmalta. Suhtautuminen terrorismiin on tuomitseva, mutta sen syitä ja seurauksia ei jouda pohtia sen syvällisemmin, koska kohta telkasta tulee Putous ja on kiire spinningtunnille. Yleinen käsitys on se, että terroristit ovat häiriintyneitä yksilöitä eivätkä edusta islamia tai arabeja, mutta että jotenkin ne maitokahvin väriset ovat kuitenkin takapajuisempia kuin me.

Sananvapaus on ehdottoman tärkeää, mutta sillä lailla kivasti, että muita ihmisiä ei saa loukata eikä Jumalaa pilkata. Näiden ajatusten ristiriita ei häiritse niin paljoa kuin se, että joku rääväsuu ivaa jossain blogissa perinteitä ja isänmaata. Tavis on epämääräisesti huolissaan sodasta lännen ja idän välillä, kun sitä katugallupissa kysytään.

Arvoliberaalit: terrorismi on kamala asia, mutta veritekoja enemmän ärsyttää se, että yli 1,6 miljardia muslimia niputetaan yhteen ja taas yhtä yksittäistapausta käytetään verukkeena etnisille vainoille ja moskeijoiden polttelulle. Terrori-iskujen syyt ovat mieluummin länsimaiden harjoittamassa sorrossa kuin väkivaltaa ratkaisuna suosivassa kulttuurissa.

Arvoliberaali näkee uskonnot ja niiden piirissä harjoitetun kulttuurin puolittain pyhänä, vaikka ei itse välttämättä uskokaan jumaliin. Itämainen mystisyys on jotenkin kaunista ja salaperäistä, siinä on pakko olla kätkettyä viisautta ja siksi sitä tulee suojella. Mystisen kauneuden suojissa harjoitetut ihmisoikeusloukkaukset eivät kiinnosta arvoliberaaleja niin paljoa kuin oikeistolainen muukalaisviha. Arvoliberaali ymmärtää aivan oikein, että suurin osa muslimeista ei ole terroristeja tai tue terrorismia, mutta jättää pohdintansa puolitiehen, eikä halua ajatella sitä, että tyypillinen muslimi edustaa dramaattisesti vanhoillisempaa maailmankäsitystä, joka ei hyväksyisi hänen suvaitsevaa elämäntyyliään. Myöskään terrorismia tai marttyyriuden ja jihadin käsitteitä ei haluta yhdistää islamiin, vaan painotetaan iskujen yksittäistä luonnetta ja väkivaltaan tarttuneiden vaikeaa taustaa.

Sananvapaus on koskematon, mutta muita ihmisiä ja heidän aatteitaan ei tulisi pilkata, vaikka ne olisivat kuinka typeriä ja vahingollisia. Poliittinen korrektius saa välillä jopa naurettavia piirteitä. Poikkeuksen tähän tekevät länsimaista patriarkaalista hegemoniaa edustavat, jotka ovat vuosisatojen sorrolla ansainneet joutua ivan kohteeksi. Kulttuurien yhteentörmäyksessä eniten huolettaa oikeiston nousu merkittäväksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi ja siitä seuraava mahdollinen etninen puhdistus lännessä.

Vapaa-ajattelijat: väkivalta on tuomittavaa kaikissa muodoissaan, toteuttivat sitä sitten terroristit, länsimainen sotakoneisto tai patavanhoilliset ympärileikkaajat kodeissaan. Uskonnot edustavat pronssikautista ajattelua, joita ilman maailma olisi parempi paikka, mutta usein ajattelua ei viedä lopuun asti eli mitä uskontojen jälkeen tapahtuisi.

Vapaa-ajattelijat suhtautuvat toisinaan ylimielisesti ja ivallisesti vähemmän asioihin perehtyneisiin, etenkin uskonnollisiin ihmisiin ja siksi heidän on vaikea saada viestiään kuuluville. Muslimimaailman monimuotoisuus tunnistetaan sekä hyvässä että pahassa ja asiaan ollaan usein hyvin perehtyneitä, mutta koska vapaa-ajattelijan argumentointitapa on enemmistölle niin vieras, tämä laajakatseisuus ei useinkaan murra ennakkoluulojen muuria. Niinpä hän huomaa joutuvansa vastaamaan syytöksiin rasismista vasemmiston ja moraalittomasta ateismista oikeiston taholta. Vapaa-ajattelija ei osaa valita taisteluitaan, vaan hyökkää yhtä aikaa arvoliberaalien pehmeää suvaitsevaisuutta ja konservatiivien dogmaattista perinnerakkautta ja lauma-ajattelua vastaan.

Käsitys sananvapaudesta on laajin mahdollinen: yksityisyydensuoja pois lukien ei ole aihetta, jota ei voisi analysoida, kritisoida tai pilkata. Vapaa-ajattelija on huolissaan radikaalin islamin noususta ja sen seurauksista demokratialle ja yhteiskunnalliselle vakaudelle. Kritiikkiä herättää lisäksi lännen sokeus radikalisoitumiselle, mutta toisaalta myös se, miten suurvaltojen imperialismi provosoi tätä kehitystä.

Arvokonservatiivit: Suurin osa ihmisistä pitää asioista niin kuin ne olivat eilen, mutta konservatismin laidalta löytyy koti, uskonto ja isänmaa -väki, jotka ovat poikkeavat valtaväestöstä mielipiteissään. Terrorismi tuomitaan, mutta sen aiheuttamaan uhkaan olla valmiita vastaamaan voimatoimin, jopa terrorismilla. Oikeutusta tälle haetaan länsimaisen kulttuurin ylivertaisuudesta, onhan meillä demokratia ja sananvapaus.

Konservatismiin sekoittuu uskonnollinen dogmatismi, joka on ironista kyllä, radikaalin islamin hengenheimolainen. Vanhoillista islamia ei tuomita sen sisällön, vaan toiseuden perusteella. Kristillinen teokratia ei ole ollenkaan hullumpi ajatus arvokonservatiiville, missä valtiokirkon ohella vaalitaan kulttuurista ja etnistä puhtautta. Esimerkiksi Ranskassa Charlie Hebdon tragediaa ei olla epäröity hyödyntää samanlaisten oikeuskäytäntöjen palauttamisen puolesta kampanjoinnissa, jotka ovat suosittuja sharia-lain alaisissa muslimimaissa.

Sananvapaus on suhteellinen käsite. Mielipiteen ilmaisu on enimmäkseen sallittua, mutta osan mielestä Jumalan ja isänmaan pilkkaa ei tule suvaita. Arvokonservatiivi epäilee myös usein tulevansa vaiennetuksi mediassa. Sivilisaatioiden yhteentörmäys on tosiasia. Jokainen muslimi on potentiaalinen terroristi ja meidän tulee varautua tähän rajojen sulkemisella ja varustautumalla sotaan. Itä on takapajuinen ja verenhimoinen ja se yrittää valloittaa vapaan lännen sekä ulkoa että sisältä. ISIS on todellinen uhka jopa Yhdysvalloissa ja näitä käsityksiä eivät tosiasiat horjuta.

Laitaoikeisto on myös sekalainen joukko. Osa kannattaa kristillistä valtiota, mutta pidättäytyy kaikesta väkivallasta, osa taas suhtautuu muukalaisuhkaan äärimmäisesti, mutta kannattaa täydellistä sanan- ja uskonnonvapautta.

Entä mitä muslimit ajattelevat? Suhtautumistapoja, kuten kuvitella saattaa, on yhtä lailla lukuisia, olit sitten malesialainen talonpoika, algerian-ranskalainen kotiäiti tai kanadalainen imaami.

Suuri yleisö: valtaosaa muslimimaiden väestöstä kiinnostaa, aivan kuten lännessäkin, enemmän arjen loputtomat askareet kuin poliittiset tai uskonnolliset kiistat. Samalla on otettava huomioon, että maallistuminen on länttä huomattavasti vähäisempää muslimimaissa. Euroopassa ollaan aika lailla tapamuslimeita, mutta itään päin mentäessä asenteet muuttuvat hurskaammiksi. Mihin taviksien asenteita arvuutellessa tulisi keskittyä: Eurooppaan, joka on oman yhteiskuntamme kannalta oleellisempaa vai Aasiaan, jossa suurin osa maailman muslimeista asuu?

Muslimimaiden erilaisuuden huomioiden on vaikea tehdä yhteismitallisia väitteitä käsityksistä, mutta uskonto otetaan keskimäärin vakavammin idässä kuin lännessä ja sitä myöten myös asenteet muuttuvat kovemmiksi. Muslimi ajattelee myös oleellisesti eri tavalla auktoriteeteistä ja identiteetistä reformoituun kristittyyn verrattuna. Ylimpänä on Allah ja profeetan kunnia, vasta sitten tulevat perhe, ihminen itse tai maalliset lait. Ehkä kätevin ajettelutavan erottelun seula on mitata sitä, miten vakavasti kukin muslimi ottaa uskontonsa: jos hän pitää jumalaansa todellisena, on suhtautuminen länsimaisiin arvoihin tai terrorismiinkin kovin erilainen.

Eurooppa: Euroopassa asuu vain reilu kaksi prosenttia maailman muslimeista (poislukien Turkki) ja joukko on kirjava. Balkanin ja entisten neuvostotasavaltojen muslimit käyvät moskeijassa yhtä vähän kuin länsimaissa käydään kirkossa. Euroopan merkittävimmässä muslimivaltiossa, Turkissa aktiivisesti uskontoaan harjoittaa lähes puolet. Länsi-Euroopan muslimit ovat tyypillisesti siirtolaisia ja tähän liittyy omat ongelmansa, eri uskonnon lisäksi edustat eri kulttuuria. Täydelliseen valtaväestöön sulautumiseen menee sukupolvia. Monista potentiaalisista sudenkuopista, kuten heikosta toimeentulosta, huolimatta keskivertomuslimit eivät ole erityisen kiinnostuneita uskonnon kiivaasta harjoittamisesta. Näkövinkkelistä riippuen tämä on joko hyvä tai huono asia.

Vihaiset nuoret miehet: siirtolaisilla asiat ovat usein päin persausta ja aivan kuten kantaväestöllä, vitutusta lievittää ääriliikkeeseen kuuluminen. Terroristijärjestöt, kuten al-Qaida, käyttää internetiä rekrytoidakseen nuoria mukaan jihadiin. Juuri tätä ryhmää edustivat myös Charlie Hebdon toimitukseen hyökänneet Kouachin veljekset. Suurin osa kiukkuisista nuorista ei halua marttyyriksi, mutta asenteet ovat silti kovia.

Jos vihainen nuori kokee uskonnollista hurmosta, on hän valmista materiaalia terroristileirille. Yleisemmin nuori vain tyytyy sympatiseeraamaan väkivaltaan tarttuneita. Terrori on jotain, mitä länsi tilaa ärsyttäessään muslimeita. Vikaa ei voi olla islamissa tai sen kummallisessa käsityksessä profeetan kunniasta. Sananvapaus saa tätä myöten selkeät rajat: uskonnosta ei puhuta, muusta kyllä. Euroopassa on kasvamassa erikoinen ilmiö, jossa nuoret turhautuneet muslimimiehet eivät juurikaan ole kiinnostuneita uskontonsa tutkiskelevasta harjoittamisesta, mutta islamin ääri-ilmiöt kiehtovat sitäkin enemmän. Näille nuorille idän ja lännen sota lienee yhtä lailla todellisuutta, kuin valkoisille äärikonservatiiveille.

Hiljainen enemmistö: päinvastoin kuin usein kuvitellaan, enemmistö Euroopan muslimeista on käsityksissään suvaitsematon ja sisäänpäin kääntynyt. Vaikka terrorismi tuomitaan, ei länsimaisia arvojakaan hevin hyväksytä. Erään tutkimuksen mukaan esimerkiksi Itävallan muslimeista 69 prosenttia ei hyväksy homoseksuaaleja ystävikseen, 63 prosenttia ei luota juutalaisiin ja 66 prosenttia uskoo, että länsi haluaa tuhota islamin. Vertailun vuoksi (kuuden Euroopan maan keskiarvo), ei-muslimeista 8 % ei luota juutalaisiin, 10 % ei halua homoja ystävikseen ja 21 % ei luota muslimeihin. Ero on dramaattinen.

Musliminaiset ovat myös valtavan suuri hiljainen ryhmä, jonka mielipiteitä ei kuulla usein, mutta patavanhoilliset käsitykset vapaudesta ja uskonnosta ovat syöpyneet hyvin myös tämän ryhmän asenteisiin. Länsimainen elämäntapa ja sananvapaus nähdään yleisesti syntinä.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että enemmistö muslimeista on rauhallisia ja omissa oloissaan viihtyviä, kunhan heillä on oikeus noudattaa tapojaan ja lakejaan omissa yhteisöissä. Sharia-lakia ei haluta Euroopassa ulottaa koskemaan ei-uskovia. Länsimaisen oikeuskäsityksen kannalta tämä on tietysti ongelma: ihmisoikeusrikkomuksia ei voida sallia yhdelle vähemmistölle uskonnon varjolla.

Länsimaistuneet: on vaikea sanoa kuinka suuri osa Euroopassa asuvista muslimeista kannattaa länsimaisia arvoja, kuten demokratiaa, valtion ja kirkon eroa sekä sananvapautta, koska asennetutkimukset tekevät jakoja yleensä vain huru-ukko-osaston ja suhteellisen normaalien välillä (kannatatko uskontokunnastaan eroavan tappamista ei kuulu täällä päin normaaliin keskusteluun).

Merkittävä osa muslimeista hahmottaa kuitenkin asuvansa demokraattisessa yhteiskunnassa ja tarkkanäköisimmät heistä ovat saattaneet huomata joitakin myönteisiäkin puolia vapaudessa ja moniarvoisuudessa. Osalle Ranskan muslimeista, kuten Charlie Hebdon iskussa surmatulle poliisille, Ahmed Merabetille, vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat puolustamisen arvoisia käsitteitä. Suomessa pohditaan pesäeron tekemistä globaaliin islamiin ja oman, suomalaisen muslimin identiteetin rakentamista, joka ei ole eristynyt vaan moderni.

Myös islamin piiristä löytyy edistyksellisiä pappeja. Helle vapauden ja rauhan puolustamisessa on valittettavan paljon kovempi hintalappu, kuin täällä lintukodossa homoja puolustavilla papeilla. Bosnialaisen imaamin Selvedin Beganovicin kimppuun on hyökätty seitsemän kertaa viimeisen vuoden aikana, muun muassa puukolla. Tämä rauhasta saarnaava imaami kun mieluummin taistelisi työttömyyttä kuin vääräuskoisia vastaan.

Miten hyvin nykyaikainen muslimi onnistuu yhteensovittamaan ehdottoman auktoriteetin uskontonsa ja länsimaiset arvot, onkin sitten toinen juttu. Otaksuttavasti samalla rusinat pullasta -metodilla, millä kristitytkin. Länsimaistuineilla muslimeilla on islamin osalta oma lehmä ojassa, joten heidän todellista asennettaan suhteessa sananvapauteeen ja suvaitsevaisuuteen tulisi tutkia suhteessa muihin vähemmistöihin. Tällaisia tutkimuksia ei juuri taida olla vielä tehtynä. On kuitenkin selvää, että sivilisaatioiden yhteentörmäyksen sijaan suositaan rauhallista rinnakkaiseloa.

Huru-ukot: Mitä kauemmas Aasiaan matkaamme, sitä äärimmäisemmiksi käyvät asenteet. Myös Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta löytyy railakkaita mielipiteitä. Etenkin egyptiläiset ja palestiinalaiset ovat kunnostautuneet jämptissä suhtautumisessa inhimilliseen käyttäytymiseen, yli 80 prosenttia kannattaa aviorikoksesta tuomitun kivittämistä hengiltä.

Oikeus toteutuu Indonesiassa kepillä pieksämällä.

Äärimmäinen ajattelutapa ottaa siemenensä islmista, mutta rehevin kasvualusta sille löytyy muutoinkin takapajuisista yhteiskunnista. Missä uskonto loppuu ja ja tietämättömyys sekä typeryys alkaa, on vaikea sanoa. Kouluttamattomien massojen mielipiteen ohjailussa naruja nykivät islamin auktoriteetit, papisto eli imaamit, joita löytyy radikaaleina versioina myös runsain mitoin Europpasta.
Heille profeetan kunnian loukkaaminen on casus belli, riittävä syy sodan julistukseen. On selvää, että fundamentalisteille uskonnon- ja sananvapaudella, demokratialla ja moniarvoisuudella on herttaisen vähän merkitystä. Länsi ja itä ovat heidän maailmassaan jo sodassa, aivan kuten kristityilläkin ekstremisteillä.

Vapaa-ajattelijat: myös islamin kulttuuripiiristä löytyy vapaa-ajattelijoita, ateisteja sekä demokratiakäsityksen puolustajia sen vapaimmassa merkityksessä. Muslimisatiirilla on vuosisataiset perinteet ja vaikka se onkin joutunut toisinaan kovalle koetukselle arabikulttuurin kukoistuksen jälkeen, osataan lehdistössä käsitellä Charlie Hebdonkin tapausta kuten lännessä.

Se toki on hyvä kysymys, että edustavatko vapaa-ajattelijat islamia enää missään merkityksessä, mutta ainakaan nämä maailmankansalaiset eivät ole paljon parjattuja valkoisia miehiä.

Edellä mainittujen lisäksi on iso joukko ihmisiä, jotka eivät edusta valkonaamojen länttä tai islamia. Eittämättä näistä "sivullisista" löytyy mielipiteitä niin ikään joka junaan. Tämä karkea pintaraapaisu ei varmaankaan selkeytä Charlie Hebdon jälkimainingeissa vaahtoavaa väittelyä, vaan pikemminkin havainnollistaa sitä, miten erilaisista lähtökohdista näkemyksiä muodostetaan. Eli seuraavan kerran kun tuskailet terrorismista tai uskonnosta kiistellessäsi, että miten tuo jurpo ei voi tajuta tätä asiaa, niin ehkä tämä listaus valaisee asiaa edes rahtusen. Onnea matkaan, nuori padawan!