Uutissatiiri, politiikan memento mori

Mel Brooks pohti Der Spiegelin haastattelussa vuonna 2006, kuinka huumorin avulla jopa hullut diktaattorit saadaan kutistettua tavallisen ihmisen mittaan.
"Käyttämällä komediaa välineenä, voimme ryövätä Hitleriltä hänen postuumin valtansa ja myyttinsä", Brooks totesi.
Samoja kärjistämisen ja irvailun kikkoja käytti jo sodan aikaan Charlie Chaplin elokuvassaan Diktaattori (1940) ja Sacha Baron Cohen 72 vuotta myöhemmin samannimisessä elokuvassa. Komedia tekee jotain, mihin vakavamielinen kritiikki ei kykene: paljastamaan inhimillisen mielettömyyden kaikessa absurdiudessaan. Ja missä se olisi mielettömämpää, kuin maailmanvalloitusta suunnittelevien itsevaltiaiden pääkopassa.

Satiiri on tyylikeino, jonka avulla aihe on tarkoitus saada näyttämään naurettavalta. Erotuksena komediaan, satiiri ei aina pyri olemaan hauskaa, vaan se pyrkii ottamaan kantaa. Satiiri on syytä erottaa myös parodiasta, joka irvailee jonkin olemassa olevan teoksen kustannuksella. Joka tapauksessa näitä kaikkia voidaan ja tulee käyttää valtaapitävien ja etenkin vallasta juopuneiden paikalleen pistämiseen. Tarinan mukaan antiikin Rooman aikaisissa triumfeissa eli voittokulkueissa voittoisaa kenraalia muistutti orja hänen kuolevaisuudestaan. Myös oman aikamme voittajat tarvitsevat memento morinsa, muistutuksen kuolevaisuudestaan.

Satiirin jumalaista voimaa todistaa myös se, että mitä osuvampaa ja älykkäämpää se on, yleensä sitä hauskempaa se myös on. Oivalluksista syntyvä ilo on jotain verratonta. Kääntöpuolena on se, että satiiri vaatii yleisöltään tarkkaavaisuutta, etenkin kun käsitellään jotain monimutkaisempaa kuin tunnetun konservatiivipoliitiikon vahingossa tapahtunutta kaatumista sukupuolielin ojossa nuoreen miesprostituoituun.

Kaksinaamaisuudella herkuttelussakin on rajansa, sillä me kaikki olemme vain ihmisiä eikä kukaan meistä kykene puhumaan jatkuvasti täydellisen loogisesti. Komediayleisön on hyvä pystyä nauramaan myös itselleen, jotta synkältä lynkkausmentaliteetilta vältytään.

Uutissatiiri toimii parhaiten päivänpolitiikkaa kommentoivissa televisio-ohjelmissa. Yhdysvalloissa tämä osataan, Suomessa ei niinkään. Meillä uutisotsikoilla irvaillaan paneelikeskusteluhupailuissa kuten Uutisvuoto sekä Hyvät ja huonot uutiset, joiden esikuvat ovat brittiläisessä tv-visailusatiireissa kuten Have I Got News for You sekä QI. Amerikassa päivänpolitiikka on puolestaan sellaisten ohjelmien kuten The Daily Show ja The Colbert Report tähtäimessä, joiden ote satiiriin on paljon rohkeampi ja analyyttisempi.

Kaikille näille on yhteistä se, että ne vaativat onnistuakseen rautaisen käsikirjoittajatiimin sekä taitavat juontajat. On selvää, että Suomen kokoisessa maassa ei ole niin helppo rekrytoida huippukirjoittajia, Jon Stewartin tai Stephen Fryn kaltaisista komediataitureista puhumattakaan. Parhaimmin Suomessa satiirissa on viime vuosina onnistunut tv-animaatio Pasila, jolta ei puutu rohkeutta irvailla niin pomoille kuin duunareillekin.

Tuorein yritelmä kotimaisen tv-satiirin saralla on Ajankohtainen Nelonen, jonka idea on lähtökohtaisesti hyvä, mutta itse toteutus on tuonut taas kivuliaalla tavalla esille suomalaisen ajankohtaisjournalismin resurssiniukkuuden. Siinä missä amerikkalainen The Daily Show pureutuu vakaviin aiheisiin ja paljastaa poliitikkojen höperehtimisiä terävällä otteella, lähtee Ajankohtainen nelonen luomaan Putous-tyyppisiä sketsihahmoja. A4:n käsikirjoitustiimistä ei toki kokemusta puutu. Jyrki Lehtola on laajasti julkaistu kolumnisti ja muun muassa yksi Presidentin kanslia -satiirin käsikirjoittajista, Kaarina Hazard on Pressiklubista tuttu median moniottelija sekä kohuttu Iltalehden kolumnisti, Robin Svartström on kokenut, useissa komedioissa esiintynyt näyttelijä.

Tällä porukalla voisi lähtökohtaisesti syntyä hyvää uutissatiriia, mutta kolmen kirjoittajan voimin ei päivittäin lähetettävää ohjelmaa tehdä ja pidetä samalla tasoa korkealla. Vertailun vuoksi, The Daily Show'ta käsikirjoittaa 15 ihmistä. Metsään mennään myös Ajankohtaisen nelosen fiktiivisyydessä. Todellinen maailma tarjoaa aivan riittävästi komediallisia aineksia. Keksittyjen hahmojen luominen on tarpeetonta ja usein sangen epähauskaa. Peruukit ja hupaisat murteet eivät kuulu uutissatiiriin - paitsi tehokeinoina, kun ajatuksena on tarkoituksellisesti hölmöillä. Ja kuka ottaa vakavasti ajankohtaisohjelman, jossa ei tehdä muuta kuin hölmöillään. Hauska ei tarkoita yhtä kuin typerä.

Ajankohtainen Nelonen voisi toimia Suomen kaltaisessa hiekkalaatikossa huolellisesti tehtynä, kenties kerran viikossa lähetettynä. Mallia voisi ottaa vaikka Studio Julmahuvista. Satiiri on niin vaikea ja taitoa vaativa laji, että edes alan huiput eivät osu maaliin joka kerta. Silti, se on myös ehdottoman tarpeellista kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta. Vaikka huono komedia saa otsasuoneni pullottamaan, on silti parempi että satiiria yritetään heikomminkin tuloksin, kuin ei ollenkaan. Studio Julmahuvin Stig Carpelanin sanoin: "Hei kuunnelkaa nyt... siis nää on uutisia, nää on tärkeitä asioita."

Kuka näitä jaksaa lukea ja miksi pitäisikään lukea?

Kaverini tuumaili erään kaljanjuontisession lomassa, että satiirisivusto-yritelmäni eli tämä kyseinen Journalistinen algoritmi on jossain määrin viihdyttävää selailtavaa. Mutta koska tekstit ovat sepitteellisiä eli rujosti sanottuna hatusta vetäistyä hömpänpömppää, on ne liian helppo sivuuttaa internetin tietotulvassa.

En ajatellut kommentista kummoisia tuolloin, mutta päivänä eräänä havahduin tismalleen samaan seikkaan omalla kohdallani. Olen suuri uutissatiirin ystävä ja seuraan Facebookissa muun muassa The Onionin ja Lehti-lehden päivityksiä. Kuinka ollakaan, viime aikoina olen jostain syystä enää vain hymähdellyt sinänsä nokkelille satiiri-otsikoille, klikkaamatta ja lukematta itse juttua. Oi elämää! Jos en jaksa paneutua itseäni lahjakkaampien hupailuille, kuinka moni jaksaisi innostua omasta vaatimattomasta ajankohtaishuumoriblogistani? Etenkin jos on tähdellisempää luettavaa oikeiden uutisten muodossa tai vilkaistava vaikkapa Kardashianin siskosten uusimmat tissiperse-kuvat?

Tämän oivalluksen myötä vaihtoehtoja on kaksi: pistää blogi kiinni tai reivata jorinaa todelliseen maailmaan, sen kärjistetyn parodioinnin sijaan. Tai kolme, jos alkaisin ottaa omia tissiperse-kuvia, mutta en kerta kaikkiaan koe olevani valmis pornokeisariksi.

Koska vapailla, ja miksei työsuhteessakin olevilla toimittajilla on näinä päivinä suositeltua olla oma blogi, päivittäisestä spämmistä täyttyvä Twitter-kanava tai edes se vaatimaton verkkosivusto, ei Journalistisen algoritmin kuoppaaminen tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Lisäksi, mielenkiintoni oli herännyt: jos ajankohtaisten asioiden kommentointi tai mediakriittinen analyysi ei löytänyt ihanteellista muotoaan fiktiivisessä satiirissa, niin kenties ne toimisivat kolumninomaisempana pohdiskeluna. Ainakin kaverini oli tätä mieltä.

Toisin sanoen, Journalistinen algoritmi pyhitetään tästä päivästä lähtien media-analyysille (kuten: Kumpi on tehokkaampi "katso kuvat" -huudahdus, "Oho!" vai "Huh huh!"), journalismikritiikille (kuten: kepeät kesäjutut, toimittamisen syöpä) sekä viestintäalan murrokselle (kuten: päätoimittajien uusi muotivillitys pään pensaaseen työntäminen on syrjäyttämässä perinteisen laput silmillä kulkemisen, levikkien edelleen syöksyessä). Pysykää taajuudella tai siis laittakaa kirjanmerkkeihin.

Petja Savoila
Vapaa toimittaja