Duunitori.fi-sivustolla bloggaava Tom Laine kertoo meille tuoreessa kirjoituksessaan, kuinka Jenkeissä cv ei ole enää yhtää mitään. Sen sijaan rekrytointi tapahtuu soveltuvuustestien avulla. Tästä Laine onnistuu jotenkin siirtymään siihen, että sosiaalisen median profiilit ovat joitakin tehtäviä haettaessa tärkeämpiä kuin ansioluettelo.
Some-yrittäjä ja -kouluttaja, itseään "sosiaalisen median ADHD:ksi" kutsuvalla (onko tuo edes kieliopillisesti oikein, olla jonkin asian "ADHD"?) Tom Laineella on asiassa oma lehmä ojassa. Muun muassa rekrytointikonsulttina ja somekouluttajana toimiva Laine olisi varmasti mielissään, mikäli yritysten rekrytoinnissa siirryttäisiin käyttämään erilaisia persoonallisuus- ja pätevyystestejä, ja toisaalta töitä hakevat käyttäisivät yhä enemmän palveluilta, joissa hiotaan someprofiili edustuskuntoon. "Meillä on tämä perhe- ja kaveripaketti tarjouksessa, ja jos tilaat nyt, saat kaupanpäälle selfien Alexander Stubbin ja Matti Nykäsen kanssa."
Laine viittasi Yhdysvaltain osalta Financial Timesin artikkeliin, jossa oli pari muutakin, huomattavasti kiintoisampaa seikkaa. Sosiaaliseen mediaan liittyen parhaat työntekijät löytyvät joukosta, jotka ovat yhdessa tai kahdessa somessa, ei kolmessa tai useammassa. Toisin sanoen, persoonallisuutesi levittäminen liian ohueksi internetin leivälle ei ehkä olekaan hyvä juttu. Mitähän some-ADHD tuumaisi tästä?
Toinen kiintoisa havainto oli se, että aiempin työkokemus samankaltaisessa tehtävässä ei ollut menestyksen tae tulevassa työtehtävässä. Perustavanlaatuista pohdintaa rekrytoijille.
Rekrytoinnin suorittaminen some-profiilien perusteella on kuitenkin aihe, jota sietää tarkastella lähemmin. Ajatuksena se on näet ääliömäinen, suorastaan Helvetin typerän yhdeksännestä piiristä. Mitä someprofiilista voi päätellä esimerkiksi sellaisten ihmisten kohdalla, joilla on parempaakin tekemistä kuin tykittää ruudun täydeltä selfieitä, webbilinkkejä tai sportstracker-tuloksia? Tunnen jopa ammattilaisia, jotka ovat täysin kartalla maailmasta, muttta joilla ei ole some-profiileja ensinkään.
Entä mikä on somessa eduksi? Eräänlaisena persoonallisuustestinä se toki toimii. Jos työnhakija on spämmännyt Facebook-profiilinsa täyteen kuvia ja tekstiä perheestään, on todennäköistä, että sama henkilö ei kahvipöydässäkään juuri muusta jauha. Mutta mitä tämä kertoo henkilön pätevyydestä työtehtävissä? Jos toimenkuva ei ole istua kahvipöydässä viihdyttämässä ihmisiä, ei juuri mitään.
Mutta tälläkin logiikalla on rajoituksensa. Monet ihmistä päättävät olla jakamatta omia asioitaan somessa. Heidän Twitter-kanavansa ja Face-seinänsä edustaa hillittyä minimalismia, mutta naamatusten asia voi olla päinvastoin.
Ammattilaisten sosiaalinen media LinkedIn edustaa toki toisenlaista verkostoitumista, mutta lopulta, mitä muuta kyseinen palvelu on kuin virtuaalinen, paranneltu versio ansioluettelosta? Ja entäpä he, jotka some-päivittelyn sijaan ovat keskittyneet esimerkiksi itse työntekoon? Oma LinkedIn-sivuni muistuttaa sosialistista monumentti-rakentamista: kerran suurella vaivalla pystyttettyä kolossia, joka nyt toimii oravien ja naakkojen asuinpaikkana.
On ihmisiä, jotka ovat erittäin taitavia somettajia, tuhansine ystävineen ja aina yhtä osuvine päivityksineen, mutta soveltuvuudesta työtehtäviinsä ei tämän perusteella voi eikä kannata sanoa yhtään mitään. Siitä on joristu maailman sivu, kuinka työhaastatteluissa menestyvät ne, jotka ovat hyviä tyyppejä. Toivottavasti rekrytoijat ymmärtävät sen, että kaikki hyvät somettajat saattavat olla hyviä tyyppejä, mutta kaikki hyvät tyypit eivät jaksa roikkua sosiaalisessa mediassa.
torstai 31. heinäkuuta 2014
lauantai 26. heinäkuuta 2014
Perustuuko tämä otsikko todellisuuteen?
Journalismissa tunnetaan nyrkkisääntö, joka kuuluu siten, että jokaiseen otsikkoon, joka päättyy kysymysmerkkiin, voidaan vastata sanalla "ei". Englanninkielinen Wikipedia linkittää kyseisen maksiimin Betteridgen laiksi, englantilaisen teknologiajournalisti Ian Betteridgen mukaan.
Hän aivan oikein luonnehti kysymysotsikkoa toimittajan tavaksi kiertää se ikävä tosiasia, että jutun otsikko ja mahdollisesti myös itse juttu ovat hevonpaskaa, mutta se halutaan julkaista siitä huolimatta.
Reunahuomautuksena, Betteridgen laki, tai miksi ikinä tätä vanhaa periaatetta haluakaan kutsua, pätee vain tapauksissa, kun otsikon kysymykseen voidaan vastata joko "kyllä" tai "ei".
Tämä ei silti estä mediaa julkaisemasta päivittäin juttuja, jotka kerjäävät lukijan huomiota väitteillä, jotka ovat enemmän tai vähemmän räikeää vedätystä. Kohusaarnaaja esiintyy Olympiastadionilla - tapahtuuko mystisiä ihmeitä? Matti Nykänen tänään kuudetta kertaa naimisiin - toinen Piia toden sanoo? Lihansyönti vähentynyt - syynä terveystietoisuus?
Pahimmillaan verhotaan kysymykseksi asioita, joita ei koskaan voisi esittää väitelauseissa, lievimmillään kysymys on löysää spekulaatioita asiassa, johon ei ole aikaa tai kompetenssia paneutua.
Maakuntalehtien verkkosivuilla kysymyskikkailuun onneksi törmää harvemmin, joten samalla kysymysotsikointia voisi kai pitää eräänlaisena viihdeuutisoinnin litmustestinä: viliseekö tämä verkkosivu kysymysotsikoita? Emme siis ole lööppimedia.
Tämä ei suinkaan tarkoita, että esimerkiksi iltapäivälehtien sisällöt olisivat köykäisemmin tehtyjä tai että sanomalehtien verkkosivuilla juttuihin paneuduttaisiin enemmän, vaan puhtaasta sensaatiohakuisuudesta, jota maakuntalehdistö välttelee uskottavuuden menettämisen pelossa.
Toinen laiskan journalistin keino sanoa asioita, jotka faktoja tarkistamatta eivät ole julkaisukelpoisia, on laittaa asia sitaatteihin. Suomessa vieraileva kohusaarnaaja: "Rukouksen voima on todistettu tieteellisesti" Michele Bachmann: "Gays Pushing Laws Allowing Adults To 'Freely Prey On Little Children Sexually'"
Kun äärimmäinen, usein järjetön väite on sitaateissa, saadaan mehukas otsikko, joka pakottaa lukijan tarkistamaan, että mikä latvaroso siellä huutelee. Tässä vaiheessa toimittajan olisi syytä journalistin ohjeiden mukaisesti pysyttäytyä totuudessa, eli valottaa, mikä latvaroson huutelussa on pielessä.
Liian usein tässä ei onnistuta tai odotetaan lukija itse tajuavan, että näinhän se ei ainakaan ole. Toimittajan olisi kuitenkin syytä toimittaa, eli jäsentää ja tiivistää ne seikat, miksi sitaatti on potaskaa. Kun se on siis potaskaa. Kaikki sitaattiotsikot eivät suinkaan ole syvältä helvetistä, vaan parhaimmillaan tiivistävät haastattelun tai jutun juonen.
Otsikoinnista nillittäminen on sinällään journalismin lillukanvarsia. Asian ytimessä ollaan vasta itse leipätekstissä ja on toki niinkin, että yleisö oppii lukemaan otsikoita kohtuullisen lyhyellä perehtymisellä. Katso kuvat -kikkailu vie vain yhden pysäkinvälin. Sitten on tehtävä uusia eväitä ja toivon mukaan uutisleipäsiivujen välissä on myös asiajournalismin tanakkaa lauantaimakkaraa.
Hän aivan oikein luonnehti kysymysotsikkoa toimittajan tavaksi kiertää se ikävä tosiasia, että jutun otsikko ja mahdollisesti myös itse juttu ovat hevonpaskaa, mutta se halutaan julkaista siitä huolimatta.
Reunahuomautuksena, Betteridgen laki, tai miksi ikinä tätä vanhaa periaatetta haluakaan kutsua, pätee vain tapauksissa, kun otsikon kysymykseen voidaan vastata joko "kyllä" tai "ei".
Tämä ei silti estä mediaa julkaisemasta päivittäin juttuja, jotka kerjäävät lukijan huomiota väitteillä, jotka ovat enemmän tai vähemmän räikeää vedätystä. Kohusaarnaaja esiintyy Olympiastadionilla - tapahtuuko mystisiä ihmeitä? Matti Nykänen tänään kuudetta kertaa naimisiin - toinen Piia toden sanoo? Lihansyönti vähentynyt - syynä terveystietoisuus?
Pahimmillaan verhotaan kysymykseksi asioita, joita ei koskaan voisi esittää väitelauseissa, lievimmillään kysymys on löysää spekulaatioita asiassa, johon ei ole aikaa tai kompetenssia paneutua.
Maakuntalehtien verkkosivuilla kysymyskikkailuun onneksi törmää harvemmin, joten samalla kysymysotsikointia voisi kai pitää eräänlaisena viihdeuutisoinnin litmustestinä: viliseekö tämä verkkosivu kysymysotsikoita? Emme siis ole lööppimedia.
Tämä ei suinkaan tarkoita, että esimerkiksi iltapäivälehtien sisällöt olisivat köykäisemmin tehtyjä tai että sanomalehtien verkkosivuilla juttuihin paneuduttaisiin enemmän, vaan puhtaasta sensaatiohakuisuudesta, jota maakuntalehdistö välttelee uskottavuuden menettämisen pelossa.
Toinen laiskan journalistin keino sanoa asioita, jotka faktoja tarkistamatta eivät ole julkaisukelpoisia, on laittaa asia sitaatteihin. Suomessa vieraileva kohusaarnaaja: "Rukouksen voima on todistettu tieteellisesti" Michele Bachmann: "Gays Pushing Laws Allowing Adults To 'Freely Prey On Little Children Sexually'"
Kun äärimmäinen, usein järjetön väite on sitaateissa, saadaan mehukas otsikko, joka pakottaa lukijan tarkistamaan, että mikä latvaroso siellä huutelee. Tässä vaiheessa toimittajan olisi syytä journalistin ohjeiden mukaisesti pysyttäytyä totuudessa, eli valottaa, mikä latvaroson huutelussa on pielessä.
Liian usein tässä ei onnistuta tai odotetaan lukija itse tajuavan, että näinhän se ei ainakaan ole. Toimittajan olisi kuitenkin syytä toimittaa, eli jäsentää ja tiivistää ne seikat, miksi sitaatti on potaskaa. Kun se on siis potaskaa. Kaikki sitaattiotsikot eivät suinkaan ole syvältä helvetistä, vaan parhaimmillaan tiivistävät haastattelun tai jutun juonen.
Otsikoinnista nillittäminen on sinällään journalismin lillukanvarsia. Asian ytimessä ollaan vasta itse leipätekstissä ja on toki niinkin, että yleisö oppii lukemaan otsikoita kohtuullisen lyhyellä perehtymisellä. Katso kuvat -kikkailu vie vain yhden pysäkinvälin. Sitten on tehtävä uusia eväitä ja toivon mukaan uutisleipäsiivujen välissä on myös asiajournalismin tanakkaa lauantaimakkaraa.
lauantai 5. heinäkuuta 2014
Lehti uutisoi, kansa raivostui, lehti uutisoi
Iltapäivälehdille sekä mielensäpahoittajille on ollut viime päivinä herkkua tarjolla. Ensin helsinkiläinen isä hylkäsi kaksi lastaan rautatieasemalle ja pian sen jälkeen texasilaisen, metsästystä harrastavan cheerleaderin tiedettiin poseeranneen kuvissa kaadetun afrikkalaisen suur-riistan kera. Jälkimmäisesta uutisesta Iltalehdellä irtosi vielä jälkilöylyt uutisen muodossa "Cheerleaderin järkyttävistä Facebook-kuvista nousi raivo".
Tapauksilla ei ole mitään tekemistä keskenään, mutta niiden aiheuttamalla reaktiolla sitäkin enemmän. Internetissä kaikkea liikkuvaa kommentoiva kansanosa on ilmaissut sakeaa tuohtumusta kummankin henkilön kohdalla. Iltalehden FB-seinältä saa lukea sellaisia terveisiä cheerleaderille, kuten että "tervemenoa elävältä leijonien raadeltavaksi", "ämmä", tyhmä", "bitch, "seuraava luoti vois osua tuota vitun bimboa omaan päähänsä" ja niin edelleen. Lapsensa hylänneelle isälle puolestaan on kirjoitettu sellaista kuten "halveksuttava elukka", "paskaläjä", "törkeyden huippu", "kusipää" ja rahtusen rakentavammin "tapaamisoikeus pois" ja sitä rataa. Saatte varmasti käsityksen palautteen luonteesta.
Rautatieaseman tragedia on toki tapauksena vastenmielinen ja surullinen. Metsästävän cheerleaderin tapaus taas monisyisempi: kyse kun on myös riistanhoidosta, ei siis ensisijaisesti länsimaisesta turhamaisuudesta ja verenhimosta. Mielenkiintoista on myös se, että rikos on ilmeisesti raskaampi, koska tekijänä on nainen ("tosi kylmä ihminen naiseksi", kommentoi eräskin). Olisi toki rohkeaa olettaa, että nettikeskustelussa operoitaisiin aivojen kehittyneemmillä osilla ja ehkä juuri siksi näissä möläytyksissä on jotain freudilaisen paljastavaa. Vaikka tasa-arvoa on ajettu toistasataa vuotta, ei joidenkin asenteissa ole tapahtunut radikaalia kehitystä. On edelleen miesten töitä (kuten tappaminen) ja naisten töitä (cheerleading). Näitä ei tule sekoittaa.
Nettiraivossa on jotain kerrassaan kummallisen kiehtovaa. Mikä saa ihmiset suoltamaan postaus toisensa perään läpeensä toisteista myrkkyä? Mikä on se psykologinen vaikutin, motiivi, joka saa ihmisen kirjoittamaan esimerkiksi "Törkeää käytöstä aikuiselta mieheltä!". Kyllä, törkeää on. Tämä lienee kaikille selvää, kuten myös se, että ihmisruumis käynee verkonpainoksi ja saunan takana on tilaa. Kokevatko kirjoittajat edistävänsä eroperheiden lapsien asemaa mölyämällä netissä? Vai onko kyse puhtaasti siitä, että sapettaa niin vietävästi ja jotainhan tässä on nyt ääneen täräytettävä? Tai ehkä on vain mukavaa olla osana joukkoa, vaikka nyt sitten lynkkausjoukkoa.
Entä miksi mielipiteet tiivistyvät niin usein ala-astemaiseen huuteluun? Miksi niin harva kommentoimaan ryhtynyt ei näe edes sitä vaivaa, että kirjoittaisi jotain jäsennellympää kuin "idiootti" tai "kusipää"? Ehkä siksi, että he, joilla otsalohko kontrolloi paremmin aivoissa syöksähteleviä impulsseja, välttävät muutoinkin turhaa huutelua. Heitä saattaa sen sijaan kiinnostaa keskustelu metsästyksen merkityksestä ekosysteemeissä tai lapsiin kohdistuva välinpitämättömyys yhteiskunnallisena ilmiönä. Näissä on vain se persanan masentava puoli, että niistä saa harvemmin hyvin otsikoita. Kansan raivo tarvitsee sukupuolen ja iän, mehukkaita detaljeja ja parhaimmassa tapauksessa Facebook-kansalaiskampanjan kaivaman nimen, jolle syytää tappouhkauksia. Ja tässä lehdistö toimii auliina yleisön palvelijana.
Tapauksilla ei ole mitään tekemistä keskenään, mutta niiden aiheuttamalla reaktiolla sitäkin enemmän. Internetissä kaikkea liikkuvaa kommentoiva kansanosa on ilmaissut sakeaa tuohtumusta kummankin henkilön kohdalla. Iltalehden FB-seinältä saa lukea sellaisia terveisiä cheerleaderille, kuten että "tervemenoa elävältä leijonien raadeltavaksi", "ämmä", tyhmä", "bitch, "seuraava luoti vois osua tuota vitun bimboa omaan päähänsä" ja niin edelleen. Lapsensa hylänneelle isälle puolestaan on kirjoitettu sellaista kuten "halveksuttava elukka", "paskaläjä", "törkeyden huippu", "kusipää" ja rahtusen rakentavammin "tapaamisoikeus pois" ja sitä rataa. Saatte varmasti käsityksen palautteen luonteesta.
Rautatieaseman tragedia on toki tapauksena vastenmielinen ja surullinen. Metsästävän cheerleaderin tapaus taas monisyisempi: kyse kun on myös riistanhoidosta, ei siis ensisijaisesti länsimaisesta turhamaisuudesta ja verenhimosta. Mielenkiintoista on myös se, että rikos on ilmeisesti raskaampi, koska tekijänä on nainen ("tosi kylmä ihminen naiseksi", kommentoi eräskin). Olisi toki rohkeaa olettaa, että nettikeskustelussa operoitaisiin aivojen kehittyneemmillä osilla ja ehkä juuri siksi näissä möläytyksissä on jotain freudilaisen paljastavaa. Vaikka tasa-arvoa on ajettu toistasataa vuotta, ei joidenkin asenteissa ole tapahtunut radikaalia kehitystä. On edelleen miesten töitä (kuten tappaminen) ja naisten töitä (cheerleading). Näitä ei tule sekoittaa.
Nettiraivossa on jotain kerrassaan kummallisen kiehtovaa. Mikä saa ihmiset suoltamaan postaus toisensa perään läpeensä toisteista myrkkyä? Mikä on se psykologinen vaikutin, motiivi, joka saa ihmisen kirjoittamaan esimerkiksi "Törkeää käytöstä aikuiselta mieheltä!". Kyllä, törkeää on. Tämä lienee kaikille selvää, kuten myös se, että ihmisruumis käynee verkonpainoksi ja saunan takana on tilaa. Kokevatko kirjoittajat edistävänsä eroperheiden lapsien asemaa mölyämällä netissä? Vai onko kyse puhtaasti siitä, että sapettaa niin vietävästi ja jotainhan tässä on nyt ääneen täräytettävä? Tai ehkä on vain mukavaa olla osana joukkoa, vaikka nyt sitten lynkkausjoukkoa.
Entä miksi mielipiteet tiivistyvät niin usein ala-astemaiseen huuteluun? Miksi niin harva kommentoimaan ryhtynyt ei näe edes sitä vaivaa, että kirjoittaisi jotain jäsennellympää kuin "idiootti" tai "kusipää"? Ehkä siksi, että he, joilla otsalohko kontrolloi paremmin aivoissa syöksähteleviä impulsseja, välttävät muutoinkin turhaa huutelua. Heitä saattaa sen sijaan kiinnostaa keskustelu metsästyksen merkityksestä ekosysteemeissä tai lapsiin kohdistuva välinpitämättömyys yhteiskunnallisena ilmiönä. Näissä on vain se persanan masentava puoli, että niistä saa harvemmin hyvin otsikoita. Kansan raivo tarvitsee sukupuolen ja iän, mehukkaita detaljeja ja parhaimmassa tapauksessa Facebook-kansalaiskampanjan kaivaman nimen, jolle syytää tappouhkauksia. Ja tässä lehdistö toimii auliina yleisön palvelijana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)