Tyrmistyksen multihuipentuma

Steve Buscemikaan ei voi uskoa, että #koulutuslupaus osoittautuikin vain vaalitempaukseksi.

Nyt katajainen kansa saa vihdoin sitä, mitä kevään eduskuntavaaleissa tilasi: konkreettista säästölistaa, jotta tätä perin kauheaa valtion velkaa "ei jätetä lastemme maksettavaksi", kuten tuore pääministeri Juha Sipilä asiaa luonnehti. Millainen sosiaalisen puutoksen velka jälkipolville jää opiskelijoiden, vähävaraisten ja lapsiperheiden puserruttua etuusleikkurin lihamyllyn läpi, jää tutkijoiden pohdittavaksi. Numerot ovat konkretiaa ja niitä löytyy valtion budjetista!

Sosiaalisessa mediassa ollaan päivänä parina meuhkattu Sipilän ja Stubbin kerrassaan "härskistä" takinkäännöstä. Kaksikko kun oli mennyt ennen vaaleja lupaamaan, että koulutuksesta ei leikata, ja jotkut äänestäjät olivat menneet herttaisesti uskomaan moisia väitteitä porvaripuolueiden perämiehiltä. Jos tässä jostakin asiasta pitäisi olla tyrmistynyt, niin tämän lammasmaisen kansan ikuisesta sinisilmäisyydestä jokaisten vaalien kynnyksellä. Jos leikkaukset koskevat nyt niin kipeästi, miksi ihmeessä äänestitte puolueita, jotka koko kevään eivät ole puhuneet juuri muusta kuin leikkauksista?

Tai ehkä pikemminkin tyrmistyksessä on kyse mediakuplasta. Leikkauksista ja niiden aiheuttamasta reaktiosta kun saa niin vietävän repäiseviä otsikoita. Eikä pidä unohtaa jokaisen säästölistan julkistamisen jälkeen käytävää vakiotanssia "Miten nämä leikkaukset vaikuttavat lapsiperheisiin". Tuskin kovinkaan moni oikeasti on täysin puulla päähän lyöty siitä, että nyt leikataan ja kovaa. Se, kuinka järkevää moinen itsensä hengiltä säästäminen on, onkin sitten ihan toinen juttu.

Se mikä tässä eniten ihan oikeasti tyrmistyttää on Trio Ässän ylimielinen holhoavuus. Tuore valtionvarainministeri Aleksander Stubb onnistui jo suututtamaan akateemisen maailman tietämättömällä vinoilullaan professorien kesälomailusta - puhumattakaan siitä, että hallitus on rakentamassa siirtokuntaa yliopistojen autonomian maaperälle laista piittaamatta.

Perussuomalaisten ylipäällikkö Timo Soini pääsi demonstroimaan jo aiemmin ehtaa poliitikon kaksinaamaisuutta, väistelemällä toimittajien kysymyksiä koskien seksiviesteistä narahtanutta persu-edustaja Toimi Kankaanniemeä. Poliitikkojen moraalista läpi uransa meuhkannut Soini olikin yhtäkkiä kovin anteeksiantavalla tuulella, kun kyse oli puoluetoverista. Soinin sokeudessa oman pesän likaajiin ei toki ole mitään uutta, tästä voivat todistaa niin Teuvo Hakkarainen kuin Jussi Halla-ahokin. "Hyi hyi, pojat, ei saa, leikkikää kunnolla." Kyse onkin siitä, että missä vaiheessa persuja äänestävien kärsivällisyys alkaa loppua. Veikkaan, että kun kyse on näiden "kansan miesten" toilailuista, ei ihan heti. Lisäskandaaleja odotellessa.

Yhtä lailla ihmetyttää kolmen puolueen pukuherrojen jeesustelu siitä, kuinka leikkaukset koskettavat ihan kaikkia. Teknisesti ottaen kyllä, mutta satojen eurojen menetys vuositasolla on aivan eri summa perustoimeentulolla sitkuttavalle kuin leveää liksaa nauttivalle vakitöissä olijalle. Köyhällä leikkaukset tarkoittavat konkreettista puutetta, varakkaille lähinnä golfreissun hotellimajoituksen tason vaihtamista viidestä tähdestä neljään.

Ah, mikä raikas virtaus tässä poliittisen paskamyrskyn puhurissa olisikaan porvaripuolueiden rehellinen tunnustus, että kyllä, leikkauksia tehdään ja ne iskevät kovimmin vähävaraisiin, koska teitä kurjia on eniten ja hei, tätähän te äänestämällä tilasitte. Jos huoli on yrittäjien ja työtä tekevien sijaan heikoimmista, olisitte äänestäneet vasemmistoa.

Eivätkä revittelevät otsikot taatusti tähän viikkoon lopu. Hubaa on varmasti luvassa pitkin tulevaa neljän vuoden lainsäädäntöjaksoa. Tulevan oikeusministerin, Jari Lindströmin kuolemanrangaistuskannastakin saatiin jo kiva pikku uutinen ja lisää budjettiriemuakin on varmasti luvassa, jos esimerkiksi työmarkkinajärjestöjen kanssa ei päästä sopimukseen pienistä palkankorotuksista ja Sipilän "lisäleikkuri" otetaan tallista.

Ei niin kovasikajuttu

Pertti Kurikan Nimipäiviä Euroviisuissa fanittaneet eivät olleet valmiita todellisuuteen. Kuva: Kalle Pajamaa

Maailma ei ollut valmis!, internetissä parahdettiin. Valmius ja sen puute liittyy siihen, että punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät ei selvinnyt Euroviisujen finaaliin. "Tämä tai tuo taho ei ollut valmis" on kaikessa latteudessaan tiivistelmä niistä lukemattomista odotuksista, peloista ja toiveita, jotka liittyivät ilmiöön PKN Euroviisuissa.

Osallistuuko eurooppalaiseen laulukilpailuun kehitysvammaisten yhtye? Vai punkyhtye? Vaiko kehitysvammaisten punkyhtye? Saako tätä kehitysvammaisuutta mainita? Siitäkin tehtiin televisiossa uutinen, että PKN:n miehistön kehitysvammaisuudesta ei olla puhuttu maailmalla ollenkaan niin paljon kun me täällä toimituksessa odotettiin.

Myöskään Itä-Eurooppa ei ollut valmis, kertoo Ilta-Sanomat. Mutta miksi se, että Pertti Kurikan Nimipäivät ei selviytynyt finaaliin, saati viisujen voittajaksi, olisi jokin kollektiivisen henkisen kypsyyden mittari? Onko se edes mahdollista, että rujo punkrockralli Aina mun pitää ei vain ole "kovin hyvä" Euroviisu-kappale. Sitaatit ovat tuossa siksi, että hyvä ja Euroviisu-hyvä ovat monien mielestä kaksi eri asiaa.

Euroviisut ovat juustoisen popkimalteen juhlaa, pyhän ja riettaan merkillistä flirttailua, perinteisen kulttuuri-instituution ja hetken musiikkitrendien risteyskolari, joka on samalla ajassa kiinni ja siitä kummallisesti irrallaan. Mutta koskaan se ei ole ollut punkfestivaali. Miksi vuonna 2015 yhtäkkiä sopisi odottaa, että kisat voittaisi räkäisellä kolmisointurunttauksella? Ja ihmettelisimmekö me edes tätä, jos Pertti Kurikan nimipäivien tilalla olisi onneaan kokeilemassa ollut Terveet Kädet, Aivolävistys tai viisuja varten haudasta kaivettu Shitter Limited?

Lordi voitti Euroviisut vuonna 2006 rajoja rikkomalla. Äkkiseltään saattaisi kuvitella, että Pertti Kurikan Nimipäivät tekee nyt saman. Tämä on niin ERILAISTA että pakko on voittaa! Mutta se mikä hätäisimmiltä unohtuu on, että Lordi syleili karnevaalimeininkiä, PKN on sen antiteesi. Tomi Putaansuu on Kissin parissa kasvanut sirkustirehtööri. Pertti Kurikka on punkkari, joka haluaa vain pitää hauskaa.

Pertti Kurikan Nimipäivissä ei ole mitään tarkoituksellisen karnevalistista. Paitsi jos tässä halutaan ihmetellä vammaisia lavalla. Se taas, jos mikä, olisi suvaitsevaisuuden ja kunnioituksen irvikuva. PKN Euroviisuissa on ollut oiva litmustesti median kyvystä käsitellä jotain niin monitahoista, mutta samalla hienovaraisuutta edellyttävää ilmiötä. Joillekin aivan perusteiden hanskaaminen on tuottanut vaikeuksia. Pertti Kurikan Nimipäivien kaikilla kundeilla ei esimerkiksi ole Downin syndroomaa.

Sitäkin useammalla on ollut vaikeuksia löytää sopivaa säveltä itse haastatteluihin. Netissä naureskellen levitetty PKN-laulaja Kari Aallon videohaastattelu havainnollistaa asiaa. Monet aplodeeraavat Aallon yksisanaisia vastauksia, mutta Ylen toimittajalle tilanne on arvatenkin ollut painajainen. Sarjatulelle kysymyksissä vaihtava haastattelija saa PKN-laulajan hiljalleen sulkeutumaan ja Aalto vaikuttaa lopulta helpottuneelta päästessään jatkamaan matkaa. Tai sitten hän vain rockarin elkein näyttää henkistä keskisormea tyhmiä kysyvälle toimittajalle.

Pertti Kurikan Nimipäivien nelikon lapsenomainen suhtautuminen ympärillä pyörivään mediarumbaan on muuttunut eräänlaiseksi aitoden manifestiksi. Aitouden jankkaaminen, defenssimekanismi sekin, kuten Jean Ramsay huomioi ansiokkaassa PKN-jutussaan Rumbassa, voi kääntyä suvaitsevaisuuden missiota vastaan. Kehitysvammaiset maalataan välittömyydessään jonkin salaisen tiedon haltijaksi. Sitä ei voida sanoa ääneen, että näiltä jätkiltä tuskin irtoaa mitään kovin syvällistä analyysia - osittain siksi, että he teeskentelemättömyydessään eivät jaksa hölmöjä toimittajia, mutta myös siksi, että heidän henkiset kykynsä eivät tähän riitä (tästähän kehitysvammaisuudessa on usein kyse). Koska median tarve uutisotsikoille on loputon, on juttuja ja reportaaseja suollettava, vaikka kohde siihen ei olisi yhteistyön kannalta optimaalinen. Siksi näemme kiusallisia ja holhoaviakin juttuja "erilaisista punkkareista Euroviisuissa".

On harhakuvitelmaa ajatella, että maailma olisi tällä tapauksella jotenkin oleellisesti nytkähtänyt eteenpäin. PKN:n viisutaival on lähinnä läpivalaissut vallitsevia asenteita, olivat ne sitten halveksuvia, kannustavia, naiiveja tai analyyttisia. Ensi viikolla valtakunnassa kohistaan jostain muusta. Suurin merkitys tällä kaikella on Pertti Kurikalle ja bändin jätkille itselleen, jotka eittämättä ovat saaneet tukun ikimuistoisia kokemuksia. Ei pidä myöskään väheksyä PKN:n esimerkkiä muille kehitysvammaisille, joille nämä rohkeasti päin viisutulta heittytyneet punkkarit ovat osoittaneet, että unelmia kannattaa tavoitella lähtökohdista riippumatta.

Toivattavasti tämä kaikki sataa myös PKN:n ponnahduslautana toimineen Lyhty- yhdistyksen kaltaisten projektien laariin. Tai ainakin sen hetken, ennen kuin seuraava menestystarina vie kansakunnan huomion. Kuinkahan monta tyhjää curling-hallia Suomessa tätä nykyä on....?

Niin kauan kun kohtelemme vähemmistöjä ja erilaisuutta silkkihansikkain, jonkinlaisen herttaisesti hymyilevän, poliittisesti korrektin suvaitsevaisuuden linssin läpi, emme suhtaudu toisiimme todella tasaveroisesti. Aitous ei aina edellytä alakynnessä olemista ja vammainenkin voi olla mulkvisti. Tämä ei tarkoita tokikaan sitä, että internetissä pyörivän vihan ja älyllisen köyhyyden paskamyrskyn pitäisi puhaltaa samoilla boforeilla vammaistenkin päälle, vaan pikemminkin voisimme oppia jakamaan muillekin sitä kannustusta, jota PKN:n punkkareille on seikkailunsa aikana suotu. Vastaavasti, voisimme lakata lässyttämästä vammaisille ja alkaa kohdella heitä yksilöinä, joissa oleellisinta ei ole geenivirhe vaan se, mitä pään sisällä liikkuu.

Ja mikä tärkeintä, voisimmeko me vihdoinkin, pliis, alkaa suhtautua Euroviisuihin hauskana keväisenä hömpötyksenä sen sijaan, että vöyhkäämme otsa hiessä ja verenmaku suussa voittomahdollisuuksista.

Katsokaa tuonne, älkää tänne!

Media-maassa olisi kaikki hyvin, jos Ylen musta torni vain saataisiin kaadettua.

Hallitussirkuksen liepeillä oman karnevaalikojunsa pystytti sunnuntaina 10.5. Helsingin Sanomat, joka halusi muistuttaa kansalaisia suuresta pahasta Yleisradiosta ja sen kerta kaikkiaan epäreilusta rahoituksesta. Tai pikemminkin, Hesari kaivoi vekkulisti nyt tekeillä olevan hallituksen puolueiden näkemyksiä Ylestä, ja sai leivottua kasaan oikein kammottavan paakkelsin marinaa ja nillitystä. Summa summarum, Yleisradio tulee kaupallisten medioiden (kuten HS:ia kustantavan Sanoman omistaman tv-kanava Nelosen) tontille lähettämällä viihdeohjelmaa, ja kaiken lisäksi sillä on ihan liikaa rahaa.

Jutussa muun muassa liikenne- ja viestintävaliokuntaan johtanut kokoomuksen Kalle Jokinen paaluttaa, että "Kun taloudellinen tilanne on mikä on, niin ei voi olla yhtä tahoa, joka toimisi jollain tavoin muun yhteiskunnan ulkopuolella." Voi kunpa tässä oltaisiin johdonmukaisia! Todellakin, kun taloudellinen tilanne on mikä on, miten, Kalle Jokinen, perustellaan esimerkiksi yritysjohtajien palkkaennätyksiä keskellä ankeinta taantumaa? Keitä ovat todella ne kaikki, joita tämä talouskurimus ei tunnu milloinkaan koskettavan?

Joidenkin kansalaisten silmissä Yle-uutinen vaikuttaa hämmentävältä: eikö tässä nyt saatana vie ole tärkeämpiäkin asioita päätettävänä kuin alkaa vatvoa taas Yleisradion rahoitusta!? Semminkin kun se vasta nelisen vuotta sitten räätälöitiin uuteen uskoon. Vaikka Hesarin iso juttu saattaa sellaisen kuvan antaa, Sipilän, Soinin ja Stubbin ykkösprioriteetti tuskin tällä hetkellä on Yle, vaan tosiaan ihan se hallitusohjelman sorvaaminen.

Mutta mikäli historia toistaa itseään, ja miksipä ei toistaisi kuin politiikasta on kyse, hallitus eksynee aivan takuulla sivupoluille jossain vaiheessa - sanoisin viimeistään silloin, kun kolme Ässää huomaa, että eihän tästä kestävyysvajeen hoitamisesta ja sote-uudistuksesta tule tälläkään kaudella yhtään mitään. Siinä vaihessa voidaan kaivaa ne kuivatut poliittiset lillukanvarret kirjan välistä ja alkaa liottaa niitä populismin ja helppojen päätösten vedessä. Perinteisesti näitä ovat olleet muun muassa alkoholiveron räplääminen, edellä mainittu Ylen kyykyttäminen ja erinäiset henkilökohtaiset skandaalit. Teuvo Hakkarainenkin on varmasti jo lähtötelineissä.

Toisin sanoen, tässä esitellään silmänkääntötemppuja kahdelta suunnalta. Hesari ja muu kaupallinen media eittämättä jatkavat itkuaan Ylestä, jonka syytä internet, muuttuva mediamaailma ja mediatalojen itseaiheutettu alennustila on. Hallitus taas turvautuu Ylen kaltaisiin, huomion toisaalle kiinnittäviin punaisiin ilmapalloihin siinä vaiheessa, kun meno alkaa realiteettien suossa hyytyä. Ja mikäs siinä, sillä iso osa kansasta tuntuu menevän sukkana halpaan: Hesarin Yle-kantojen rummutusta kovin harva älyää kyseenalaistaa jutun kommenteissakaan, vaan lähtee riekkumiseen mukaan. Näkemysten älyvapaa värikkyys on tuttua internettiä ja niistä on helppo myllyttää jatko-juttuja, jos on hidas uutispäivä.

Toisaalta, perussuomalaisilla on valmiina taivaalle karkaamassa ihan itse puhallettu punainen ilmapallo. Tänään aletaan vääntää hallitusneuvotteluissa EU:sta ja maahanmuutosta, joita koskien armollisen hallituspuolue-kandidaattimme näkemykset ovat lähempänä internet-laatua, kuin vakavaa valtiomiestason pohdintaa. Suomi saattaa olla pinteessä, mutta ainakin sirkus jatkaa esityksiään vielä seuraavat neljä vuotta. Ei muuta kuin hattaraa naamariin!