Suomalainen maailmanloppu

Vapahtajat Soini ja Sipilä uuden suomalaisen luomakunnan aamunkoitossa. 

Pahin painajainen on toteutumassa. Ensimmäinen sinetti on murrettu ja tuomion pasuuna törähtänyt.
"Nyt jytkytetään", ilmestyskirjan peto ölähti, pirujen armeijan rääkyessä ekstaasissa turvonneen olennon jaloissa. Viitasaarelaisen tuvan penkillä arkkidemoni Belial päästi rikinkatkuisen pierun ja nasautti auki pullon Smirnoffia. "Nyt pitää ottaa ryyppy", manan olento jyrähti.
Kuolevaisten mailla, verenpunaisten pilvien kasaantuessa kantakaupunkien ylle, parrakkaat huorintekijät ja nutturapäiset epäjumalankumartajat repivät ruudullisia ihokkaitaan ja valittivat yhdellä suulla: "Nyt meidät Soini perii."

Suomi on saamassa kenties ensimmäisen puhtaan täysin porvarihallituksen 20 vuoteen. Ja jos Ahon hallituksen kausi päättyi Suomen ensimmäiseen jääkiekon maailmanmestaruuteen, niin ei se mahdollinen tulevakaan voi päättyä huonosti. Eihän?

Tärkein ero on siinä, että 20 vuotta sitten eduskunnassa ei istunut perusuomalaisia. Jos nyt todella käy niin, että messias Sipilä (kesk.) muodostaa hallituksen vaalitappiosta sävyisäksi nöyrtyneen Stubbin kokoomuksen, toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousseen perussuomalaisten sekä tietenkin aina yhtä käytettävissä olevan ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa, ollaan historiallisessa tilanteessa. Koskaan modernin Suomen historiassa ei maata ole hallinnut sekä taloudellispoliittisesti että arvoiltaan yhtä konservatiivinen koalitio. Ja tämä on saanut liberaalin Suomen suunniltaan.

Kuin Amerikassa Obaman valinnan aikaan, Härmässäkin ollaan pystyttämässä henkisiä barrikadeja, joiden toisella puolella on körttiläinen maaseutu-Suomi, jossa ei minareetin huipulla ölistä ja toisella puolella punavihreä urbaani Suomi, joille minareetin kutsu kaunista etnisyyttä. Kantakaupunkien hipsterit ja muut trendikkään tiedostavat ovat parveilleet sosiaalisessa mediassa ilmaisemassa kollektiivista hätäänsä. Krista Kosonen tarjoaa äänen kansanosalle kertomalla kuinka "vaalitulos ei edusta minun Suomeani". Aivan kuin vasta eduskuntavaalit 2015 olisivat paljastaneet, että suomalaiset ajattelevat asioista eri tavalla. Miten kukaan voi äänestää sitä juoppoa Viitasaarelta, kansa ihmettelee.

Kuten toisaalla on todettu, internet mahdollistaa sen, että Kalliossa tai Kortepohjassa asuva hipsteri voi tuntea Brooklynissa tai Camdenissa asuvat hengenheimolaiset läheisimmiksi, kuin parin kilometrin päässä kauempana keskustasta asuvan "kanta-suomalaisen". Tämä johtaa metkaan perspektiiviharhaan, jossa tavisten tavalliset ratkaisut alkavat vaikuttaa yhä oudommilta, irrationaalisilta ja jopa pelottavilta.

Se, mikä tässä vaali-illan kiimassa ja sitä seuranneessa parin päivän poliittisessa krapulassa on aika lailla unohtunut, on että demokraattinen järjestelmämme neutraloi aivan samalla tavalla poikkeuksellista lahjakkuutta kuin myös kammottavaa epäpätevyyttä. Jos nyt leikitään hetken, että perusuomalaisten kansanedustajat ovat järjestään kuin hipsterien pahimmista painajaisista: matalaotsaisia fasisteja, jotka laittavat rajat ja internetin kiinni, korvaavat evoluution opetuksen kouluissa pakko-uskonnolla sekä Halla-ahon poliittisilla mietelmillä, ajavat maahanmuuttajat Itämereen ja punavihreät reservaatteihin, niin kaikelle tällä dementialle pitäisi silti saada hallituksen ja tämän jälkeen eduskunnan ja presidentin hyväksyntä. Mieti hetki taaksepäin: onko eduskunta toiminut missään asiassa, omat palkkionkorotuksensa poislukien, ripeästi ja tehokkasti?

Ja jos nyt jätetään lapselliset mörkötarinat hetkeksi, ja todetaan, että perussuomalaiset kuten keskustan konservatiivitkin, ovat kenties joissakin arvokysymyksissä eri planeetalta, mutta useimmissa aivan kuten sinä ja minäkin: yhteistä hyvää laillisesti ajavia yksilöitä. Kaikki me olemme veteraanien, köyhien, lapsiperheiden ja vanhusten puolella. Se käsitys yhteisestä hyvästä on toki kirjava, mutta parlamentarismissa oleellista on löytää kompromisseja. Ilman niitä mitään ei saada aikaiseksi. Jos kaksi seinähullua pakotetaan istumaan alas ja sopimaan hulluutensa yhteisistä nimittäjistä, on yleisölle esiteltävä pöhköyden komiteamietintö pakostakin jotain ääripäiden väliltä. Ja kaikesta huolimatta uudessa eduskunnassa on todennäköisesti muutama pöhkö vähemmän, nyt kun James Hirvisaarikin jäi valitsematta.

Se, mitä tulevan nelivuotiskauden aikana sen sijaan tulee varmuudella tapahtumaan, on massiivinen illuusioiden joukkotuho. Toivottavasti Vetelin puskista maamme politiikan vapahtajaksi nostettu Juha Sipilä painoi vaali-illan fiiliksen mieleen, sillä tästä eteenpäin politiikan sirkusjuna kurvaa aina vain syvempiin notkoihin, skandaalien, epäpätevyyden ja riittämättömyyden suomaille. Suomi on niin surkeassa jamassa, että mille tahansa hallitukselle tuleva nelivuotiskausi tietää todennäköisesti surkeaa epäonnistumista useimmissa asioissa.

Myös Soinin perussuomalaiset ovat samassa tilanteessa. Neljä vuotta sitten persut väistivät vaalivoittajan vastuunsa urputtamalla kynnyskysymyksistä. Toivottavasti neljä vuotta eduskuntatyöskentelyä on opettanut, että kompromisseja on tehtävä. Jos ja kun persut tulevat olemaan mukana hallituksessa, paljastunee maakuntien miehille ja muille puolueen kentän ydinryhmille, että "perkele ne on samanlaisia paskanpuhujia ja luikureita kuin muutkin". Esson baarissa poliittinen neuvottelu on kirosana. Hakkaraisen Teukka äänestettiin uudelleen ja ilmeisesti jälleen kerran lopettamaan pakko-ruotsi, ihan niin kuin Tony Halmekin äänestettiin lopettamaan Suomesta rikollisuus. Halme osoittautui ketkuksi, mutta Teuvo älä sinä petä meitä! Älä anna tuumaakana periksi!

Teukka, mies paikallaan. Kuva: Riemurasia.net

Kun persut eivät onnistukaan palauttamaan Suomea puhtoiselle 1950-luvulle, on edessä kannatuksen lasku. Protesti on ohi, palataan päiväjärjestykseen. Näin käy jokaiselle puolueelle, joka ei ole niin onnekas, että sattuu nauttimaan hallitusvastuusta taloudellisella nousukaudella. Jos persut taas erehtyvät perääntymään oppositioon jälleen kerran, lienee tälläkin hintansa: kuinka monta kertaa köyhät ja kyykytetyt jaksavat äänestää porukkaa, joka ei halua kantaa vastuuta.

Kun vaali-illan värivalot vaihtuvat poliittisen maanantai-aamun kylmään loisteeseen, alkaa todellisuus eittämättä paljastua niin Soini-apokalypsea pelänneille liberaaleille kuin keskusta-perussuomalaista taivasta haikailleille taviksillekin. Vaalit voittaneiden poliitikkojen kannanottojen ja näistä päätellyn yleisen ulalla olemisen voisi odottaa viittaavaan siihen, että tulevat neljä vuotta tulee olemaan aivan yhtä raskasta tunarointia, kuin neljä edellistäkin. Populistien kannalta on paskempi nakki, että kestävyysvaje ei korjaa itseään homoja kiusaamalla, eikä taloutta saada nousuun mouhuamalla islamista. Kuka osaisi tarttua toimeen, vaalivapahtajat Sipilä & Soini?