Ei niin kovasikajuttu

Pertti Kurikan Nimipäiviä Euroviisuissa fanittaneet eivät olleet valmiita todellisuuteen. Kuva: Kalle Pajamaa

Maailma ei ollut valmis!, internetissä parahdettiin. Valmius ja sen puute liittyy siihen, että punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät ei selvinnyt Euroviisujen finaaliin. "Tämä tai tuo taho ei ollut valmis" on kaikessa latteudessaan tiivistelmä niistä lukemattomista odotuksista, peloista ja toiveita, jotka liittyivät ilmiöön PKN Euroviisuissa.

Osallistuuko eurooppalaiseen laulukilpailuun kehitysvammaisten yhtye? Vai punkyhtye? Vaiko kehitysvammaisten punkyhtye? Saako tätä kehitysvammaisuutta mainita? Siitäkin tehtiin televisiossa uutinen, että PKN:n miehistön kehitysvammaisuudesta ei olla puhuttu maailmalla ollenkaan niin paljon kun me täällä toimituksessa odotettiin.

Myöskään Itä-Eurooppa ei ollut valmis, kertoo Ilta-Sanomat. Mutta miksi se, että Pertti Kurikan Nimipäivät ei selviytynyt finaaliin, saati viisujen voittajaksi, olisi jokin kollektiivisen henkisen kypsyyden mittari? Onko se edes mahdollista, että rujo punkrockralli Aina mun pitää ei vain ole "kovin hyvä" Euroviisu-kappale. Sitaatit ovat tuossa siksi, että hyvä ja Euroviisu-hyvä ovat monien mielestä kaksi eri asiaa.

Euroviisut ovat juustoisen popkimalteen juhlaa, pyhän ja riettaan merkillistä flirttailua, perinteisen kulttuuri-instituution ja hetken musiikkitrendien risteyskolari, joka on samalla ajassa kiinni ja siitä kummallisesti irrallaan. Mutta koskaan se ei ole ollut punkfestivaali. Miksi vuonna 2015 yhtäkkiä sopisi odottaa, että kisat voittaisi räkäisellä kolmisointurunttauksella? Ja ihmettelisimmekö me edes tätä, jos Pertti Kurikan nimipäivien tilalla olisi onneaan kokeilemassa ollut Terveet Kädet, Aivolävistys tai viisuja varten haudasta kaivettu Shitter Limited?

Lordi voitti Euroviisut vuonna 2006 rajoja rikkomalla. Äkkiseltään saattaisi kuvitella, että Pertti Kurikan Nimipäivät tekee nyt saman. Tämä on niin ERILAISTA että pakko on voittaa! Mutta se mikä hätäisimmiltä unohtuu on, että Lordi syleili karnevaalimeininkiä, PKN on sen antiteesi. Tomi Putaansuu on Kissin parissa kasvanut sirkustirehtööri. Pertti Kurikka on punkkari, joka haluaa vain pitää hauskaa.

Pertti Kurikan Nimipäivissä ei ole mitään tarkoituksellisen karnevalistista. Paitsi jos tässä halutaan ihmetellä vammaisia lavalla. Se taas, jos mikä, olisi suvaitsevaisuuden ja kunnioituksen irvikuva. PKN Euroviisuissa on ollut oiva litmustesti median kyvystä käsitellä jotain niin monitahoista, mutta samalla hienovaraisuutta edellyttävää ilmiötä. Joillekin aivan perusteiden hanskaaminen on tuottanut vaikeuksia. Pertti Kurikan Nimipäivien kaikilla kundeilla ei esimerkiksi ole Downin syndroomaa.

Sitäkin useammalla on ollut vaikeuksia löytää sopivaa säveltä itse haastatteluihin. Netissä naureskellen levitetty PKN-laulaja Kari Aallon videohaastattelu havainnollistaa asiaa. Monet aplodeeraavat Aallon yksisanaisia vastauksia, mutta Ylen toimittajalle tilanne on arvatenkin ollut painajainen. Sarjatulelle kysymyksissä vaihtava haastattelija saa PKN-laulajan hiljalleen sulkeutumaan ja Aalto vaikuttaa lopulta helpottuneelta päästessään jatkamaan matkaa. Tai sitten hän vain rockarin elkein näyttää henkistä keskisormea tyhmiä kysyvälle toimittajalle.

Pertti Kurikan Nimipäivien nelikon lapsenomainen suhtautuminen ympärillä pyörivään mediarumbaan on muuttunut eräänlaiseksi aitoden manifestiksi. Aitouden jankkaaminen, defenssimekanismi sekin, kuten Jean Ramsay huomioi ansiokkaassa PKN-jutussaan Rumbassa, voi kääntyä suvaitsevaisuuden missiota vastaan. Kehitysvammaiset maalataan välittömyydessään jonkin salaisen tiedon haltijaksi. Sitä ei voida sanoa ääneen, että näiltä jätkiltä tuskin irtoaa mitään kovin syvällistä analyysia - osittain siksi, että he teeskentelemättömyydessään eivät jaksa hölmöjä toimittajia, mutta myös siksi, että heidän henkiset kykynsä eivät tähän riitä (tästähän kehitysvammaisuudessa on usein kyse). Koska median tarve uutisotsikoille on loputon, on juttuja ja reportaaseja suollettava, vaikka kohde siihen ei olisi yhteistyön kannalta optimaalinen. Siksi näemme kiusallisia ja holhoaviakin juttuja "erilaisista punkkareista Euroviisuissa".

On harhakuvitelmaa ajatella, että maailma olisi tällä tapauksella jotenkin oleellisesti nytkähtänyt eteenpäin. PKN:n viisutaival on lähinnä läpivalaissut vallitsevia asenteita, olivat ne sitten halveksuvia, kannustavia, naiiveja tai analyyttisia. Ensi viikolla valtakunnassa kohistaan jostain muusta. Suurin merkitys tällä kaikella on Pertti Kurikalle ja bändin jätkille itselleen, jotka eittämättä ovat saaneet tukun ikimuistoisia kokemuksia. Ei pidä myöskään väheksyä PKN:n esimerkkiä muille kehitysvammaisille, joille nämä rohkeasti päin viisutulta heittytyneet punkkarit ovat osoittaneet, että unelmia kannattaa tavoitella lähtökohdista riippumatta.

Toivattavasti tämä kaikki sataa myös PKN:n ponnahduslautana toimineen Lyhty- yhdistyksen kaltaisten projektien laariin. Tai ainakin sen hetken, ennen kuin seuraava menestystarina vie kansakunnan huomion. Kuinkahan monta tyhjää curling-hallia Suomessa tätä nykyä on....?

Niin kauan kun kohtelemme vähemmistöjä ja erilaisuutta silkkihansikkain, jonkinlaisen herttaisesti hymyilevän, poliittisesti korrektin suvaitsevaisuuden linssin läpi, emme suhtaudu toisiimme todella tasaveroisesti. Aitous ei aina edellytä alakynnessä olemista ja vammainenkin voi olla mulkvisti. Tämä ei tarkoita tokikaan sitä, että internetissä pyörivän vihan ja älyllisen köyhyyden paskamyrskyn pitäisi puhaltaa samoilla boforeilla vammaistenkin päälle, vaan pikemminkin voisimme oppia jakamaan muillekin sitä kannustusta, jota PKN:n punkkareille on seikkailunsa aikana suotu. Vastaavasti, voisimme lakata lässyttämästä vammaisille ja alkaa kohdella heitä yksilöinä, joissa oleellisinta ei ole geenivirhe vaan se, mitä pään sisällä liikkuu.

Ja mikä tärkeintä, voisimmeko me vihdoinkin, pliis, alkaa suhtautua Euroviisuihin hauskana keväisenä hömpötyksenä sen sijaan, että vöyhkäämme otsa hiessä ja verenmaku suussa voittomahdollisuuksista.