Maitolitra, pätevyyden mitta

Ihmisen pätevyyttä mitataan nykyään tällä.

Mistä tietää, että eduskuntavaalit ovat lähestymässä? Siitä että poliitikoilta aletaan tentata elintarvikkeiden hintoja. Keskiviikkona (21.1.) leikissä kunnostautui Ilta-Sanomat, mutta liekö valtakunnan mediaa, joka ei olisi jossain vaiheessa jotakin vaalitaistoa yrittänyt saada poliitikkoa kiinni housut kintuissa, vai pitäisikö sanoa hintalaput silmillä.

Vielä kun joku osaisi perustella, että miksi on niin ehdottoman tärkeää, että kansanedustajat tietävät paljonko litra maitoa tai pussi leipää maksaa, kun ei sitä tiedä sentin tarkkuudella tavallinen tallaajakaan. Itsekin ostan maitoa joka kauppareisulla, mutta en muista sen hintaa. Olen siis ilmeisesti elitisti.

Toki jos edustaja arvelee maidon maksavan kaksi senttiä, saattaa vajaan kuuden sadan euron työttömyyskorvaus alkaa tuntua kovin ruhtinaalliselta ja tuollaisia jättipotteja onkin jo helpompi leikata. Tai jos maitolitran hinta on kansanedustajan mielestä 300 000 euroa, niin lienee syytä huolestua päättäjien todellisuudentajusta ylipäätään.

Mutta jos kansanedustaja veikkaa Reissumiehen hinnaksi kaksi-kolme euroa (oikea hinta 54 senttiä) ja siitä Ilta-Sanomat repii otsikon "Kansanedustajat aivan ulalla", niin onko demokratiamme kriisissä? Kuinka moni tavis tietää Reissumiehen hinnan. Voiko kansakin olla aivan ulalla?

Median logiikan mukaisesti naapurin jorman kognitiivinen kuutamouinti ei ole kiinnostavaa. Sopivaa uutisdraamaa saadaan siitä, jos kansanedustaja tai toimitusjohtaja ei käy itse kaupassa ja ei siksi tiedä peruselintarvikkeiden hintoja, koska se kertoo vieraantumisesta ja ylimielisyydestä. Nöyrä johtaja leikkaa kupongit talteen ja hyödyntää Markan talon kampanjat: tusina rukkasia vitosella, kyllä tuli tarpeeseen.

Maitolitran hinta on tavismaisuuden litmustesti, jota kysytään niin poplaulajilta kuin puoluejohtajiltakin. Yritysjohtajilla on usein parempaakin tekemistä kuin notkua pänttäämässä hintoja Alepan kylmähyllyllä, kuten johtaa sitä yritystä, mutta silti julkisuudessa kaikkien perusaskareiden pitää olla hallussa.

On selvää, että yhteiskunnan huipulla olevat ovat vieraantuneet tavisten arjesta aivan kuten taviksille valtion johtaminen on vierasta. Vai pitäisikö tasapuolisuuden nimissä siivoojilta ja LVI-asentajilta ryhtyä tiedustelemaan, että "mikä on Suomen valuuttaosuus Euroopan vakausmekanismissa, ai kolme miljoonaa, ai kauhia, kansahan on ihan ulalla!!"

Se, että ei ole tullut jonotettua Lidlin tarjous-bratwurstia, ei tarkoita sitä, etteivätkö esimerkiksi kansanedustajat keskimäärin osaisi tehdä rationaalisia päätöksiä. Toiset toki ovat rationaalisempia kuin toiset. Se on jo eri juttu, että miten ihmeessä kansanedustaja kykenee tekemään informoituja päätöksiä niin alkoholimainonnasta kuin sote-uudistuksesta kuin rakennusten energiatodistustietojärjestelmistä. Tätä varten ovat toki avustajat, virkamiehet sekä asiantuntijat. Ja ainahan voi googlata. Mutta kaikkinensa tietotulva on massiivinen ja yhteiskunnan järjestelmät käyvät yhä monimutkaisemmiksi. Ei siis ihme, jos vaihtelevilla kyvyillä varustetut edustajat tekevät vaihtelevan hyviä päätöksiä.

Mutta jos järjestelmä ei toimi tai poliitikot ovat ihan oikeasti ulalla, ja tämä on muuten ihan oikeasti tärkeä kysymys, niin ei se maitolitran hintaa kyselemällä selviä. Tähän vaadittaisiin syvälle menevää ja perusteellista tutkivaa journalismia. Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen viimeisin yleisanalyysi suomalaisen poliittisen journalismin tilasta on vuodelta 2009. Siinä todetaan muun muassa näin:

"Viestimet päivittävät rooliaan markkinatilanteessa, jossa myynnin

paineet ja kilpailussa mukana pysyminen houkuttelevat pitämään esillä

ihmisiä kiinnostavia skandaaliaiheita. Uutiset kiertävät aikaisempaa

nopeammin välineestä toiseen, ja kilpa siitä, mikä tiedotusväline onnistuu

ensimmäisenä tarjoamaan jatkokertomuksen seuraavan juonenkäänteen,

johtaa helposti skandaalin paisumiseen ja esillä pysymiseen. "

Mitä sinä muistat viime vuosien poliittisesta uutisoinnista: Räty-, Ailus-, tai Hirvisaari- tai jonkin muun kohun vai tietyn silmiä avaavan analyysin? Tai kenties maitolitran hinnan?

Mielipidemaailmojen sota eli miksi Charlie Hebdo -inttämiseen ei tule tolkkua

On niitä, joiden mielestä ristiretket ovat alkaneet uudestaan. Kuva: Photos8.com

Charlie Hebdon terrori-iskun tiimoilta mielipiteet ovat sinkoilleet taas enemmän vauhdilla kuin tarkkuudella. Suurin osa kantaa ottaneista laukoo mietteitään vanhoilla lukituilla koordinaateilla, sen kummemmin syventymättä aatteelliseen tai asenteelliseen kirjavuuteen, joka koskee näinkin monimutkaista asiaa. Jotta asiaan saataisiin edes jotain vaatimatonta tolkkua, lienee syytä eritellä joitakin tyypillisimpiä maailmankuvia ja niiden suhdetta terrorismiin, sananvapauteen ja kulttuurien yhteentörmäykseen. Aloitetaan meistä valkonaamoista.

Suuri yleisö: valtaosa väestöstä ei jaksa murehtia uutisotsikoita maailmalta. Suhtautuminen terrorismiin on tuomitseva, mutta sen syitä ja seurauksia ei jouda pohtia sen syvällisemmin, koska kohta telkasta tulee Putous ja on kiire spinningtunnille. Yleinen käsitys on se, että terroristit ovat häiriintyneitä yksilöitä eivätkä edusta islamia tai arabeja, mutta että jotenkin ne maitokahvin väriset ovat kuitenkin takapajuisempia kuin me.

Sananvapaus on ehdottoman tärkeää, mutta sillä lailla kivasti, että muita ihmisiä ei saa loukata eikä Jumalaa pilkata. Näiden ajatusten ristiriita ei häiritse niin paljoa kuin se, että joku rääväsuu ivaa jossain blogissa perinteitä ja isänmaata. Tavis on epämääräisesti huolissaan sodasta lännen ja idän välillä, kun sitä katugallupissa kysytään.

Arvoliberaalit: terrorismi on kamala asia, mutta veritekoja enemmän ärsyttää se, että yli 1,6 miljardia muslimia niputetaan yhteen ja taas yhtä yksittäistapausta käytetään verukkeena etnisille vainoille ja moskeijoiden polttelulle. Terrori-iskujen syyt ovat mieluummin länsimaiden harjoittamassa sorrossa kuin väkivaltaa ratkaisuna suosivassa kulttuurissa.

Arvoliberaali näkee uskonnot ja niiden piirissä harjoitetun kulttuurin puolittain pyhänä, vaikka ei itse välttämättä uskokaan jumaliin. Itämainen mystisyys on jotenkin kaunista ja salaperäistä, siinä on pakko olla kätkettyä viisautta ja siksi sitä tulee suojella. Mystisen kauneuden suojissa harjoitetut ihmisoikeusloukkaukset eivät kiinnosta arvoliberaaleja niin paljoa kuin oikeistolainen muukalaisviha. Arvoliberaali ymmärtää aivan oikein, että suurin osa muslimeista ei ole terroristeja tai tue terrorismia, mutta jättää pohdintansa puolitiehen, eikä halua ajatella sitä, että tyypillinen muslimi edustaa dramaattisesti vanhoillisempaa maailmankäsitystä, joka ei hyväksyisi hänen suvaitsevaa elämäntyyliään. Myöskään terrorismia tai marttyyriuden ja jihadin käsitteitä ei haluta yhdistää islamiin, vaan painotetaan iskujen yksittäistä luonnetta ja väkivaltaan tarttuneiden vaikeaa taustaa.

Sananvapaus on koskematon, mutta muita ihmisiä ja heidän aatteitaan ei tulisi pilkata, vaikka ne olisivat kuinka typeriä ja vahingollisia. Poliittinen korrektius saa välillä jopa naurettavia piirteitä. Poikkeuksen tähän tekevät länsimaista patriarkaalista hegemoniaa edustavat, jotka ovat vuosisatojen sorrolla ansainneet joutua ivan kohteeksi. Kulttuurien yhteentörmäyksessä eniten huolettaa oikeiston nousu merkittäväksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi ja siitä seuraava mahdollinen etninen puhdistus lännessä.

Vapaa-ajattelijat: väkivalta on tuomittavaa kaikissa muodoissaan, toteuttivat sitä sitten terroristit, länsimainen sotakoneisto tai patavanhoilliset ympärileikkaajat kodeissaan. Uskonnot edustavat pronssikautista ajattelua, joita ilman maailma olisi parempi paikka, mutta usein ajattelua ei viedä lopuun asti eli mitä uskontojen jälkeen tapahtuisi.

Vapaa-ajattelijat suhtautuvat toisinaan ylimielisesti ja ivallisesti vähemmän asioihin perehtyneisiin, etenkin uskonnollisiin ihmisiin ja siksi heidän on vaikea saada viestiään kuuluville. Muslimimaailman monimuotoisuus tunnistetaan sekä hyvässä että pahassa ja asiaan ollaan usein hyvin perehtyneitä, mutta koska vapaa-ajattelijan argumentointitapa on enemmistölle niin vieras, tämä laajakatseisuus ei useinkaan murra ennakkoluulojen muuria. Niinpä hän huomaa joutuvansa vastaamaan syytöksiin rasismista vasemmiston ja moraalittomasta ateismista oikeiston taholta. Vapaa-ajattelija ei osaa valita taisteluitaan, vaan hyökkää yhtä aikaa arvoliberaalien pehmeää suvaitsevaisuutta ja konservatiivien dogmaattista perinnerakkautta ja lauma-ajattelua vastaan.

Käsitys sananvapaudesta on laajin mahdollinen: yksityisyydensuoja pois lukien ei ole aihetta, jota ei voisi analysoida, kritisoida tai pilkata. Vapaa-ajattelija on huolissaan radikaalin islamin noususta ja sen seurauksista demokratialle ja yhteiskunnalliselle vakaudelle. Kritiikkiä herättää lisäksi lännen sokeus radikalisoitumiselle, mutta toisaalta myös se, miten suurvaltojen imperialismi provosoi tätä kehitystä.

Arvokonservatiivit: Suurin osa ihmisistä pitää asioista niin kuin ne olivat eilen, mutta konservatismin laidalta löytyy koti, uskonto ja isänmaa -väki, jotka ovat poikkeavat valtaväestöstä mielipiteissään. Terrorismi tuomitaan, mutta sen aiheuttamaan uhkaan olla valmiita vastaamaan voimatoimin, jopa terrorismilla. Oikeutusta tälle haetaan länsimaisen kulttuurin ylivertaisuudesta, onhan meillä demokratia ja sananvapaus.

Konservatismiin sekoittuu uskonnollinen dogmatismi, joka on ironista kyllä, radikaalin islamin hengenheimolainen. Vanhoillista islamia ei tuomita sen sisällön, vaan toiseuden perusteella. Kristillinen teokratia ei ole ollenkaan hullumpi ajatus arvokonservatiiville, missä valtiokirkon ohella vaalitaan kulttuurista ja etnistä puhtautta. Esimerkiksi Ranskassa Charlie Hebdon tragediaa ei olla epäröity hyödyntää samanlaisten oikeuskäytäntöjen palauttamisen puolesta kampanjoinnissa, jotka ovat suosittuja sharia-lain alaisissa muslimimaissa.

Sananvapaus on suhteellinen käsite. Mielipiteen ilmaisu on enimmäkseen sallittua, mutta osan mielestä Jumalan ja isänmaan pilkkaa ei tule suvaita. Arvokonservatiivi epäilee myös usein tulevansa vaiennetuksi mediassa. Sivilisaatioiden yhteentörmäys on tosiasia. Jokainen muslimi on potentiaalinen terroristi ja meidän tulee varautua tähän rajojen sulkemisella ja varustautumalla sotaan. Itä on takapajuinen ja verenhimoinen ja se yrittää valloittaa vapaan lännen sekä ulkoa että sisältä. ISIS on todellinen uhka jopa Yhdysvalloissa ja näitä käsityksiä eivät tosiasiat horjuta.

Laitaoikeisto on myös sekalainen joukko. Osa kannattaa kristillistä valtiota, mutta pidättäytyy kaikesta väkivallasta, osa taas suhtautuu muukalaisuhkaan äärimmäisesti, mutta kannattaa täydellistä sanan- ja uskonnonvapautta.

Entä mitä muslimit ajattelevat? Suhtautumistapoja, kuten kuvitella saattaa, on yhtä lailla lukuisia, olit sitten malesialainen talonpoika, algerian-ranskalainen kotiäiti tai kanadalainen imaami.

Suuri yleisö: valtaosaa muslimimaiden väestöstä kiinnostaa, aivan kuten lännessäkin, enemmän arjen loputtomat askareet kuin poliittiset tai uskonnolliset kiistat. Samalla on otettava huomioon, että maallistuminen on länttä huomattavasti vähäisempää muslimimaissa. Euroopassa ollaan aika lailla tapamuslimeita, mutta itään päin mentäessä asenteet muuttuvat hurskaammiksi. Mihin taviksien asenteita arvuutellessa tulisi keskittyä: Eurooppaan, joka on oman yhteiskuntamme kannalta oleellisempaa vai Aasiaan, jossa suurin osa maailman muslimeista asuu?

Muslimimaiden erilaisuuden huomioiden on vaikea tehdä yhteismitallisia väitteitä käsityksistä, mutta uskonto otetaan keskimäärin vakavammin idässä kuin lännessä ja sitä myöten myös asenteet muuttuvat kovemmiksi. Muslimi ajattelee myös oleellisesti eri tavalla auktoriteeteistä ja identiteetistä reformoituun kristittyyn verrattuna. Ylimpänä on Allah ja profeetan kunnia, vasta sitten tulevat perhe, ihminen itse tai maalliset lait. Ehkä kätevin ajettelutavan erottelun seula on mitata sitä, miten vakavasti kukin muslimi ottaa uskontonsa: jos hän pitää jumalaansa todellisena, on suhtautuminen länsimaisiin arvoihin tai terrorismiinkin kovin erilainen.

Eurooppa: Euroopassa asuu vain reilu kaksi prosenttia maailman muslimeista (poislukien Turkki) ja joukko on kirjava. Balkanin ja entisten neuvostotasavaltojen muslimit käyvät moskeijassa yhtä vähän kuin länsimaissa käydään kirkossa. Euroopan merkittävimmässä muslimivaltiossa, Turkissa aktiivisesti uskontoaan harjoittaa lähes puolet. Länsi-Euroopan muslimit ovat tyypillisesti siirtolaisia ja tähän liittyy omat ongelmansa, eri uskonnon lisäksi edustat eri kulttuuria. Täydelliseen valtaväestöön sulautumiseen menee sukupolvia. Monista potentiaalisista sudenkuopista, kuten heikosta toimeentulosta, huolimatta keskivertomuslimit eivät ole erityisen kiinnostuneita uskonnon kiivaasta harjoittamisesta. Näkövinkkelistä riippuen tämä on joko hyvä tai huono asia.

Vihaiset nuoret miehet: siirtolaisilla asiat ovat usein päin persausta ja aivan kuten kantaväestöllä, vitutusta lievittää ääriliikkeeseen kuuluminen. Terroristijärjestöt, kuten al-Qaida, käyttää internetiä rekrytoidakseen nuoria mukaan jihadiin. Juuri tätä ryhmää edustivat myös Charlie Hebdon toimitukseen hyökänneet Kouachin veljekset. Suurin osa kiukkuisista nuorista ei halua marttyyriksi, mutta asenteet ovat silti kovia.

Jos vihainen nuori kokee uskonnollista hurmosta, on hän valmista materiaalia terroristileirille. Yleisemmin nuori vain tyytyy sympatiseeraamaan väkivaltaan tarttuneita. Terrori on jotain, mitä länsi tilaa ärsyttäessään muslimeita. Vikaa ei voi olla islamissa tai sen kummallisessa käsityksessä profeetan kunniasta. Sananvapaus saa tätä myöten selkeät rajat: uskonnosta ei puhuta, muusta kyllä. Euroopassa on kasvamassa erikoinen ilmiö, jossa nuoret turhautuneet muslimimiehet eivät juurikaan ole kiinnostuneita uskontonsa tutkiskelevasta harjoittamisesta, mutta islamin ääri-ilmiöt kiehtovat sitäkin enemmän. Näille nuorille idän ja lännen sota lienee yhtä lailla todellisuutta, kuin valkoisille äärikonservatiiveille.

Hiljainen enemmistö: päinvastoin kuin usein kuvitellaan, enemmistö Euroopan muslimeista on käsityksissään suvaitsematon ja sisäänpäin kääntynyt. Vaikka terrorismi tuomitaan, ei länsimaisia arvojakaan hevin hyväksytä. Erään tutkimuksen mukaan esimerkiksi Itävallan muslimeista 69 prosenttia ei hyväksy homoseksuaaleja ystävikseen, 63 prosenttia ei luota juutalaisiin ja 66 prosenttia uskoo, että länsi haluaa tuhota islamin. Vertailun vuoksi (kuuden Euroopan maan keskiarvo), ei-muslimeista 8 % ei luota juutalaisiin, 10 % ei halua homoja ystävikseen ja 21 % ei luota muslimeihin. Ero on dramaattinen.

Musliminaiset ovat myös valtavan suuri hiljainen ryhmä, jonka mielipiteitä ei kuulla usein, mutta patavanhoilliset käsitykset vapaudesta ja uskonnosta ovat syöpyneet hyvin myös tämän ryhmän asenteisiin. Länsimainen elämäntapa ja sananvapaus nähdään yleisesti syntinä.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että enemmistö muslimeista on rauhallisia ja omissa oloissaan viihtyviä, kunhan heillä on oikeus noudattaa tapojaan ja lakejaan omissa yhteisöissä. Sharia-lakia ei haluta Euroopassa ulottaa koskemaan ei-uskovia. Länsimaisen oikeuskäsityksen kannalta tämä on tietysti ongelma: ihmisoikeusrikkomuksia ei voida sallia yhdelle vähemmistölle uskonnon varjolla.

Länsimaistuneet: on vaikea sanoa kuinka suuri osa Euroopassa asuvista muslimeista kannattaa länsimaisia arvoja, kuten demokratiaa, valtion ja kirkon eroa sekä sananvapautta, koska asennetutkimukset tekevät jakoja yleensä vain huru-ukko-osaston ja suhteellisen normaalien välillä (kannatatko uskontokunnastaan eroavan tappamista ei kuulu täällä päin normaaliin keskusteluun).

Merkittävä osa muslimeista hahmottaa kuitenkin asuvansa demokraattisessa yhteiskunnassa ja tarkkanäköisimmät heistä ovat saattaneet huomata joitakin myönteisiäkin puolia vapaudessa ja moniarvoisuudessa. Osalle Ranskan muslimeista, kuten Charlie Hebdon iskussa surmatulle poliisille, Ahmed Merabetille, vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat puolustamisen arvoisia käsitteitä. Suomessa pohditaan pesäeron tekemistä globaaliin islamiin ja oman, suomalaisen muslimin identiteetin rakentamista, joka ei ole eristynyt vaan moderni.

Myös islamin piiristä löytyy edistyksellisiä pappeja. Helle vapauden ja rauhan puolustamisessa on valittettavan paljon kovempi hintalappu, kuin täällä lintukodossa homoja puolustavilla papeilla. Bosnialaisen imaamin Selvedin Beganovicin kimppuun on hyökätty seitsemän kertaa viimeisen vuoden aikana, muun muassa puukolla. Tämä rauhasta saarnaava imaami kun mieluummin taistelisi työttömyyttä kuin vääräuskoisia vastaan.

Miten hyvin nykyaikainen muslimi onnistuu yhteensovittamaan ehdottoman auktoriteetin uskontonsa ja länsimaiset arvot, onkin sitten toinen juttu. Otaksuttavasti samalla rusinat pullasta -metodilla, millä kristitytkin. Länsimaistuineilla muslimeilla on islamin osalta oma lehmä ojassa, joten heidän todellista asennettaan suhteessa sananvapauteeen ja suvaitsevaisuuteen tulisi tutkia suhteessa muihin vähemmistöihin. Tällaisia tutkimuksia ei juuri taida olla vielä tehtynä. On kuitenkin selvää, että sivilisaatioiden yhteentörmäyksen sijaan suositaan rauhallista rinnakkaiseloa.

Huru-ukot: Mitä kauemmas Aasiaan matkaamme, sitä äärimmäisemmiksi käyvät asenteet. Myös Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta löytyy railakkaita mielipiteitä. Etenkin egyptiläiset ja palestiinalaiset ovat kunnostautuneet jämptissä suhtautumisessa inhimilliseen käyttäytymiseen, yli 80 prosenttia kannattaa aviorikoksesta tuomitun kivittämistä hengiltä.

Oikeus toteutuu Indonesiassa kepillä pieksämällä.

Äärimmäinen ajattelutapa ottaa siemenensä islmista, mutta rehevin kasvualusta sille löytyy muutoinkin takapajuisista yhteiskunnista. Missä uskonto loppuu ja ja tietämättömyys sekä typeryys alkaa, on vaikea sanoa. Kouluttamattomien massojen mielipiteen ohjailussa naruja nykivät islamin auktoriteetit, papisto eli imaamit, joita löytyy radikaaleina versioina myös runsain mitoin Europpasta.
Heille profeetan kunnian loukkaaminen on casus belli, riittävä syy sodan julistukseen. On selvää, että fundamentalisteille uskonnon- ja sananvapaudella, demokratialla ja moniarvoisuudella on herttaisen vähän merkitystä. Länsi ja itä ovat heidän maailmassaan jo sodassa, aivan kuten kristityilläkin ekstremisteillä.

Vapaa-ajattelijat: myös islamin kulttuuripiiristä löytyy vapaa-ajattelijoita, ateisteja sekä demokratiakäsityksen puolustajia sen vapaimmassa merkityksessä. Muslimisatiirilla on vuosisataiset perinteet ja vaikka se onkin joutunut toisinaan kovalle koetukselle arabikulttuurin kukoistuksen jälkeen, osataan lehdistössä käsitellä Charlie Hebdonkin tapausta kuten lännessä.

Se toki on hyvä kysymys, että edustavatko vapaa-ajattelijat islamia enää missään merkityksessä, mutta ainakaan nämä maailmankansalaiset eivät ole paljon parjattuja valkoisia miehiä.

Edellä mainittujen lisäksi on iso joukko ihmisiä, jotka eivät edusta valkonaamojen länttä tai islamia. Eittämättä näistä "sivullisista" löytyy mielipiteitä niin ikään joka junaan. Tämä karkea pintaraapaisu ei varmaankaan selkeytä Charlie Hebdon jälkimainingeissa vaahtoavaa väittelyä, vaan pikemminkin havainnollistaa sitä, miten erilaisista lähtökohdista näkemyksiä muodostetaan. Eli seuraavan kerran kun tuskailet terrorismista tai uskonnosta kiistellessäsi, että miten tuo jurpo ei voi tajuta tätä asiaa, niin ehkä tämä listaus valaisee asiaa edes rahtusen. Onnea matkaan, nuori padawan!

Je suis decide Charlie - väkivalta, rasismi ja kiero logiikka

Satiirisen pilalehti Charlie Hebdon toimitukseen keskiviikkona terrori-iskun tehneet veljekset, Said ja Cherif Kouachi saivat surmansa 48 tuntia kestäneen ajojahdin päätteeksi. 10 toimittajaa ja kaksi poliisia murhannut kaksikko kuoli poliisin tulituksessa rynnätessään ulos varastorakennuksesta, missä he piileskelivät.  Perjantaina päättyneseen kolmen päivän terrorijaksoon liittyy kolmas murhamies, Amedy Coulibaly, joka ampui torstaina poliisin Pariisissa ja onnistui surkean tarinansa päätteeksi järjestämään vielä panttivankitilanteen, jonka seurauksena lisää henkiä menetettiin. Kaikkiin ihmisiä kuoli, terroristit mukaanlukien 20. Terroritekojen sarja on pahin Ranskassa sitten vuoden 1961.

Vaikka tekijät huusivat murhatoimiensa lomassa "allahu akbar" ei heidän identiteettinsä, saati motiivinsa, olleet vielä kovinkaan hyvin selvillä. Sittemmin on paljastunut, että sekä Kouacheilla ja Coulibalylla on kytköksiä sekä Islamilaiseen valtioon (IS) sekä terroristijärjestö al-Qaidaan. Toisin sanoen, iskut ovat jälleen yksi surullinen esimerkki ääri-islamin synnyttämästä väkivallasta.

Kun ideologisesti motivoitunut väkivalta kohdistuu julkaisutoimintaa harjoittaviin, toimittajiin tai taiteilijoihin, liittyy keskusteluun väistämättä sananvapaus. Kun siihen liittyy lisäksi uskonto ja etnisyys, päästään puhumaan rasismista. Ja kun ihmisten kyky dialogiin on tunnetusti vaikeissa asiakysymyksissä mitä on, ei nytkään kestänyt vuorokauttakaan, kun päästiin jo sotkemaan kaikki sellaiseen umpisolmuun, että siitä ei ota tolkkua profeettakaan.

Charlie Hebdon tapaus on kaikkine ulottuvuuksineen äärimmäisen mielenkiintoinen, suoranainen ideologisten diskurssien runsaudensarvi. Tekivätkö maahanmuuttajia sortavan Ranskan ahdinkoon ajamat nuorukaiset epätoivoisen marttyyriteon, antaen valkoisten poroporvarien rasistiselle roskalehdelle sen mitä he ansaitsivatkin? Vai onko terroriteko vain yksi lenkki loputtomassa ketjussa, jota kuolettavasti sairastunut islamin kulttuuri tuottaa 21. vuosisadalla, tällä kertaa uhrinaan sananvapauden väärinymmärretty esitaistelija?

Tämä kaikki olisi herkullisten akateemisten keskusteluiden ainesta, jos asetelma ei olisi samalla niin irvokas. Kun pitäisi puhua väkivallasta, puhumme siitä ansaitsivatko uhrit kuolemansa. Kun pitäisi pohtia mikä islamia uskontona vaivaa, saivartelemme poliittisesta korrektiudesta. Sen sijaan, että yhdessä rintamassa tuomitsisimme väkivallan, on useampikin kommentoija päättänyt käyttää aikansa verkossa mieluummin uhrien mustamaalaamiseen. Käytän sanaa "mustamaalaaminen" tässä yhteydessä tarkoituksella, sillä näyttää siltä, että harva on ymmärtänyt mistä Charlie Hebdon julkaisuissa on kyse.

En itsekään väitä olevani asiantuntija. En ymmärrä ranskaa riittävän hyvin tai ole lukenyt Charlie Hebdoa voidakseni tehdä kattavaa analyysiä lehden ideologisesta orientaatiosta tai suhteesta etnisiin vähemmistöihin. Tässä asiassa olen toisen käden tiedon varassa. Siksi hämmästyttää erityisesti, että tämä ei ole hidastanut kovinkaan montaa, tyypillisesti amerikkalaista, kirjoittajaa esittämästä lopullista tuomiota lehden oletetusta rasismista. Nämä kirjoitukset ovat alkaneet levitä pitkin nettiä ja nyt ihmiset, ilmeisesti sen kummemmin lukemaansa kyseenalaistamatta, ovat alkaneet muokata käsityksiään tapahtuneesta. Vastauksena solidaarisuuden osoituksena syntyneeseen iskulauseeseen "Je suis Charlie", usea kirjoittaja on halunnut alleviivata, että "Je ne suis pas Charlie", eli "ei, en ole Charlie", koska juuri saamani tiedon mukaan lehti oli rasistinen ja koen vähemmän myötätuntoa ammuttuja rasisteja kohtaan.

Jos jotain olen toimittajavuosinani oppinut, niin sen, että ihmiset eivät keskimäärin ymmärrä satiiria tai ironiaa vaan tulkitsevat lukemansa ja näkemänsä kirjaimellisesti. Näin on käynyt myös The Hooded Utilitarianiin kirjoittaneen Jacob Canfieldin kohdalla, jonka kirjoituksesta on kovaa vauhtia tulossa osa virallista anti-Charlie-dogmaa. Jostain syystä Canfieldin pökäle kelpaa perusteeksi kovin monelle olla tuomitsematta tai ainakaan kummemmin murehtimatta Charlie Hebdo -iskua.

Canfieldin kritiikki perustuu pinnalliseen pika-analyysiin pilapiirroksista, joissa ihmisillä on liioiteltuja piirteitä kuten koukkuneniä, joten tietenkin tekijän täytyy olla rasisti. Eräässä kuvassa neljä Boko Haram -terroristijärjestön kaappamaa hijabiin verhoutunutta naista huutaa, että "älkää koskeko sosiaalietuuksiimme."

Rasismia? Ehdottomasti, jos tulkitsemme pilapiirrosta yksinkertaisimmillaan. Mutta milloin satiirissa on ollut kyse ilmeisestä, siitä suorimmasta tulkinnasta? Ei koskaan. Jos muuta väittää, ei ymmärrä koko konseptia. Satiirissa suora tulkinta ei ole koskaan oikea, vaan typeryys ja suoranainen ilkeys verhoavat syvällisempää sanomaa.

Jos taas kuuntelee ranskalaisia, jotka tuntevat Charlie Hebdon, ei kyse ole rasismista ensinkään, vaan nokkelasta, joskin roisista, piikistä niitä kohtaan, jotka edistävät stereotypiaa sosiaalituilla loisivista maahanmuuttajista.

Pilalehden tapana kun on ottaa kaksi täysin erillistä asiaa (sangen yleinen huumorin keino, kuunnelkaa vaikka Alivaltiosihteeriä), tässä tapauksessa samaan aikaan otsikoihin nousseet uutiset Boko Haramin kaappaamista tytöistä, jotka päätyvät Nigeriaan seksiorjiksi sekä Ranskan sosiaaliturvan määrärahojen leikkaukset. Charlie Hebdo on todellisuudessa liberaali vasemmistolainen lehti ja sen piirrokset osa pitkää ranskalaista poliittisten pilapiirrosten perinnettä. Tämä ei toki vielä todista, että lehden sivuilla ei olisi rasistisesti motivoituneita piirroksia, mutta ainakin se asettaa kyseenalaiseksi lonkalta heitetyn väitteen, että Charlie Hebdo olisi ksenofobinen roskalehti.

Silti, henki on karannut pullosta ja tuottaa alati uusia, toisinaan taidokkaitakin vastauksia, virheelliselle käsitykselle, että sympatiseeraamme tässä rasistisia kynäilijöitä. Mikä tietysti tekee koko asetelmasta surullisemman: demokratian puolustajat hyökkäävät omiensa kimppuun.

The Hooded Utilitarianin Jacob Canfieldin tekee muitakin kummallisia oletuksia, jotka ovat sisäänleivottuna tämän päivän apologisti-liberaalien älyllisessä epärehellisyydessä. Canfield on maalannut kärjekästä kuvaa valkoisista miehistä, jotka etuoikeutettujen tornistaan ampuvat alaspäin vähemmistöjä vastenmielisellä pilkalla. Viis siitä, että yksi Charlien Hebdon ammutuista työntekijöistä, Mustafa Ourrad, oli syntyperäinen algerialainen.

Yhtä kaikki, valitukseen on ujutettu mielenkiintoinen vaatimus: oman kulttuuripiirin ulkopuolelle suuntautuva kritiikki on kielletty valkoihoisilta.

On totta, että etuoikeutetussa asemassa olevilla on vähemmän liikkumavaraa etnistä, seksuaalista tai muuta vähemmistöstatusta koskevassa irvailussa. Yhdysvalloissa valkoinen stand up -koomikko ei kerta kaikkiaan voi vitsailla mustien kustannuksella, kun taas viimeksimainitut saattavat perustaa koko uransa rodulliselle pilkalle. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö ilveily ja satiiri olisi sallittuja myös enemmistölle tai hyväosaisille, kunhan perusteet ja muoto ovat kunnossa. Ja jos ei ole, niin perästä kuuluu. Demokratia perustuu avoimeen dialogiin, ei ihmisten hiljentämiseen.

Yhtä kaikki, tämän kaltaiset syytökset ovat oire länsimaisen liberaalisiiven syyllisyydentunnosta ja sokeasta pisteestä "etnisesti perusteltujen" rikosten kohdalla. Viime syksynä tästä nähtiin niin kuvaava mutta samalla niin masentava esimerkki poliittisen satiirin keskusteluohjelmassa Real Time with Bill Maher, jossa muslimimaiden kammottavasta mielipideilmastosta täysin tietämätön näyttelijä-ohjaaja Ben Affleck ei kerta kaikkiaan malttanut pysähtyä kuuntelemaan mitä neurotutkija, kirjailija ja ateisti Sam Harris yritti sanoa kansainvälisten tutkimusten tuloksista. Myös tässä yhteydessä rasismisyytökset olivat käytettyä valuuttaa. Niitä toistamalla voi kätevästi väistää keskustelun ja kerätä samalla aplodit "takapajuisten kulttuurien värikästä sortoa" puolustavalta liberaalisiiveltä. Sam Harris kirjoitti tapauksesta perusteellisen kommentin, kysyen aivan aiheellisesti, että "voiko liberalismin pelastaa itseltään?"

Myös Charlie Hebdon tragediassa samat elementit ovat vahvasti läsnä. Lännen demokratioissa ollaan merkillisen kyvyttömiä ja haluttomia keskustelemaan oirehtivasta islamin kulttuurista. Niin kauan kuin "ymmärrämme" muslimien reaktiota vaatia kuolemaa niille, jotka piirtävät kuvan Muhammad-nimisestä henkilöstä, joka eli toista tuhatta vuotta sitten, olemme eksyksissä. On syytä miettiä, kummassa maailmankuvassa on enemmän suojelemisen arvoista: vaikka siinä väitetyn rasistisessa, satiirisen räävittömässä länsimaisessa ilmaisunvapaudessa vai islamilaisessa terrorissa, joka kylvää kuolemaa ja tuhoa. 

On valinta aloittaa keskustelu rasismista tai valkoisten etuoikeuksista, kun murhattujen ruumiit eivät vielä ole kylmenneet, sen sijaan että tuomitsisi terrorin ja kaikenlaisen väkivaltaisen uskonnollisuuden kategorisesti. Lause "tietenkin tuomitsen terrorismin, mutta..." on kommenttina yhtä epärehellinen kuin kuuluisa pohjustus "en ole rasisti, mutta..." Tätä on nähty surullisen paljon viime päivinä. 

Charlie Hebdon tragedia ei ole sen enempää yksittäistapaus kuin 9/11, Theo van Goghin murha, Salman Rushdien tappokäsky, Boko Haramin vainot tai muslimien päivittäinen toisiaan kohtaan harjoittama julmuus. Tälläkin hetkellä bloggaaja Ra'if Badawy viruu saudiarabialaisessa sellissä, vastaanottaakseen 50 raipaniskua joka perjantai, kunnes tuhat lyöntiä on tullut täyteen. Hän ei todennäköisesti selviä hengissä rangaistuksensa loppuun. Badawyn rikos? Epäkunnioitus islamia kohtaan. Tämän kaltaisten hirvittävyyksien tuomitseminen ei ole rasismia. Vai olemmeko niin säälittäviä, että emme kykene erottamaan ihmisyksilöitä ja -oikeuksia siitä mikä on sairasta kulttuurissa, uskonnossa ja politiikassa?

Päivitetty 10.1. klo 22.50: korjattu kirjoitusvirheitä.