Heinäkuun lopussa päästiin pahoittamaan mieltä tuoreen pääministerin, Alexander Stubbin twiiteistä. Hän kun elämöi Joroisten triathlon-kisoista, kun olisi pitänyt asianmukaisesti valitella malesialaisen matkustajakoneen alasampumista Ukrainassa. Tästä seurasi luonnollisesti yhtä sun toista jälkipuintia ja analyysia.
Tapaus on historiallinen, sillä Suomessa ei ole ennen ollut näin välittömän letkeää pääministeriä eikä varsinkaan välinettä pääministerin letkeyden ympärivuorokautiseen tykittämiseen. Esimerkiksi Stubbin edeltäjän, Jyrki Kataisen Twitter-avautumista pääsevät lukemaan vain "vahvistetut" eli tilin omistajan hyväksymät seuraajat. Edellisiä hallituksia luotsanneiden Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen twiitit taas ovat harvassa kuin pohjalaisen poikamiehen puhe eivätkä nettihittejä ensinkään. Vanhasen pääministeriyttä eli vuotta 2003 kauemmas taas on turha mennä, sillä koko sosiaalista mediaa ei ollut olemassa. 2000-luvun alkuhämärissä poliitikot puhuivat kansalle vielä alkeellisen kömpelöillä keinoilla, kuten televisio- ja lehtihaastattelujen sekä toritapaamisten kautta.
Kuin vaalea Pohjolan neito ensimmäistä kertaa Rodoksella, joka saa osakseen paikallisten giorgiosten lipevän liehittelyn, on Suomen kansa yhtä aikaa hämmentynyt, varautunut ja imarreltu Stubbin nettihölötyksen äärellä. Tästä johtunee myös se, että media ei ole vielä kyennyt muodostamaan vakiintunutta hyväksyntää tahi paheksuntaa suhteessa pääministerin twiitailuun. Emme ole myöskään saaneet lukea analyysiä Stubbin twiittien sisällöstä, ehkä osin senkin vuoksi, että asennoituminen some-päivityksiin on armottoman subjektiivista: joillekin ihastelut kummitytön uudesta hampaasta tai toteamukset helteen kuumuudesta ovat todella kovaa shittiä.
Aamulehti tosin luotasi pintapuolisesti kansan tuntoja siitä, että mitä pääministerin sopisi Twitterissä kertoa. 42 prosenttia puolusti puhdasta tajunnanvirtaa, Stubb twiitatkoon mitä huvittaa, 38 prosenttia piti Twitteriä pääministerin tiedotuskanavana eli sisällön tulisi olla asiallista ja 20 prosenttia, arvatenkin kyselyyn osallistuneet henkisesti tai fyysisesti yli 65-vuotiaat, olivat sitä mieltä, että pääministerin ei tulisi twiitata ollenkaan.
Stubbin paljon puhutut twiitit ovat, eivätkä mitenkään yllättäen, sekä vakavaa asiaa että sekalaista dadaa. Yhteistä näille on twitter-sfäärin pinnallisuus. Koko ajan ollaan äänessä, mutta ei sanota oikeastaan mitään syvällistä tai lopulta lukemisen arvoista. Kuulostaako tutulta, somen käyttäjä?
Pääministeri käyttää paljon aikaa kertoakseen mihin on menossa, kenen kanssa kokoustamassa tai mistä tulossa. En tiedä kenelle muulle on tärkeää tai edes miedosti viihdyttävää tietää, että Stubb on ollut Alakylän koulun oppilasparlamentin tentissä, kuin Alakylän koululaisille ja heidän perheilleen. Entä ketä yllätti se, että pääministerin vierailu Seinäjoella sisälsi kokouksia, paikallisella kauppakadulla eli poliitikkotermein kentällä käyntiä sekä median kanssa seurustelua? Miksi on tärkeää käyttää aikaa tämän kaltaisen triviaalin tiedon jakamiseen, siis joku muu kuin se, että tämä nyt on Twitterissä tapana?
Toki Stubbilla on välillä myös vakavaa asiaa, mutta mitä muuta kuin yleismaailmallisia nollalausuntoja kykenee sanomaan 140 merkissä? "Olen aloittanut toimet orjuuden palauttamiseksi Suomeen". Hmm.. okei, no olisihan tuo mahdollista, mutta mitä Stubb todella sanoo?
"Europe does not have a functioning digital single market. Example: try watching a live, legally streamed, programme from another EU country."
"Three priorities at the moment: 1. Dignity for the deceased. 2. Investigation. 3. Those responsible should be brought to justice. #Ukraine"
Miksiköhän pääministerin muuten kirjoittaa kaikki politiikalta haiskahtavat twiittinsä englanniksi? Onko yleisönä muu maailma suomalaisten sijaan? Vain ensimmäistä kotimaista taitavat saavat sen sijaan tyytyvä Stubbin Twitter-neuvoihin:
"Hei porukat, Twitter on olemassa keskustelua varten. Työtä ja vapaa- aikaa. Kannattaa aina olla oma ittensä. Ei muuteta mitään."
"Eniten kritiikkiä niiltä, jotka eivät ole twitterissä. Sananvapaus, sormella osoittaminen ja mielensä pahoittaminen on hassu yhdistelmä."
Kolmas twiitti-tyyppi on kokoomusnuorten kehityspäiviltä ja elämänhallintaseminaareista tuttu yltiöpositiivinen tsemppaaminen. Suomea ollaan siivittämässä nousuun tämän tästä. Upea palaveri! Mahtavia ihmisiä! Usko itseesi! Uskalla unelmoida! Kovaa työtä! Hieno päivä! Mahtava lenkki! Hienot kisat!
Voiko kaikki olla mahtavaa koko ajan vai onko kyse lapsen kaltaisesta itsesuggestiosta: kun sitä toivoo tarpeeksi kovaa, se tapahtuu. Meitä suomalaisia syytetään usein vahingonilosta ja pessimismistä, voittajamentaliteetin puuttumisesta, mutta maailmalta löytyy myös varoittavia esimerkkejä siitä, millaiseen suohon katteeton optimismi voi johtaa. Ei tekopirteästä kouhottamisesta toki haittaakan ole, ainakaan niin kauan kun ei erehdytä kuvittelemaan, että kiva tsemppi riittää viisaiden päätösten sijaan.
Seuraavassa twiitissä pääministeri jo sitten vakavoituukin pahoittelemaan ulkomailla surmansa saaneiden avustustyöntekijöiden puolesta tai Ukrainan tilanteen vuoksi. Hetkittäin kontrasti on jopa irvokas, kuten kävi 9. elokuuta, kun Stubb pohtii ensi kaverin häiden pukukoodia, porvarillisesti vitsaillen:
"Menossa kaverin häihin. Kysyin pukukoodista. Sain vapaat kädet, eli shortsit, polvisukat, loaferit ja mirri kaulaan #hymiö #aikustenoikeesti"
Ja heti seuraavaksi synkistyy kansainvälisen poliitikan äärellä.
"Concerned about the humanitarian situation in Eastern Ukraine. The international community must step up the relief efforts. Dialogue needed."
Ehkä on niin, että Twitter vain antaa sirpalemaisen kuvan adhd-poukkoilijasta, joka ei kykene syventymään yhteenkään asiaan minuuttia pidemmäksi aikaa, mutta kuvittelisin, että taukoamaton some-päivittely ei ainakaan vähennä pääministerin työmäärä tai aivoissa liikkuvien palasten summaa.
Tai ehkä Teräsmies ei olekaan Clark Kent vaan muuan A. Stubb, ja hän kykenee lukemattomien alirutiinien multiajoon. Mutta kunnes tämä hypoteesi todistetaan uskottavasti, olisi pääministerin paikallaan miettiä pykälän verran vähemmän miten opastaa Twitterin käytössääntöihin ja alkaa pohtia kestävyysvajetta, työttömyyttä, sote-uudistusta, eläkepommia ja hoitotakuuta. Vaikka sitten siellä Twitterissä.
tiistai 19. elokuuta 2014
keskiviikko 13. elokuuta 2014
Näyttelijän kuolema, verkkouutisointi ja massojen mielihalut
Entisen kollegan Facebook-seinällä sukeutui mielenkiintoinen vääntö aiheesta nettiotsikointi ja -uutisointi. Kimmokkeena tälle toimi sinänsä surullinen näyttelijä Robin Williamsin poismeno ja hänen kuolinsyytään koskenut uutinen Iltasanomien verkossa.
Otsikolla Poliisi kertoi Robin Williamsin todennäköisen kuolinsyyn julkaistu juttu kun kertoo uutisensa kärjen vasta neljännessä kappaleessa. Journalismin luennoilla toistellun vanhan pyramidi-periaatteen mukaan jutun terävä kärki ladataan heti alkuun ja sitten laajennetaan taustoihin. Nyt ei toimittu näin.
Juttu oli laadittu tiedotteen pohjalta ja nettiuutisoinnin kilpajuoksussa toimittaja Mika Seppäsellä oli kiire saada teksti eetteriin, joten rakenteen muokkaukselle ei ollut ilmeisesti aikaa. Ex-kollega paheksui, todeten aivan aiheellisesti, että tämä taitaa olla nykykäytäntö mediataloissa. Nopeus on tärkeämpää kuin jutun rakenne tai pahimmassa tapauksessa paikkansapitävyys.
Toinen haloo nousi otsikosta, jossa ei kerrota itse uutista, eli sitä, että Williamsin kuolema oli poliisin mukaan itsemurha vaan otsikko on niin sanotusti nettikoukuttaja, virke joka lupaa mutta ei paljasta. Iltasanomien toimittaja vetosi siihen, että tieto ei ole varma, koska ruumiinavausta ei ole tehty, joten olisi ollut väärin otsikoida niin. Yle esimerkiksi kertoi uutisen otsikossa: Robin Williamsin kuolema varmistui itsemurhaksi. IS:n toimittaja kutsui tätä mutkien oikomiseksi.
Kolmas paheksunnan aihe oli Williamsin kuolemasta kertominen viihdeuutisena. Ikään kuin julkkisten henkilökohtaiset tragediat olisivat vain viihdettä massoille. Kyse on todennäköisimmin kategorisoinnista eikä tarkoituksellisesta halventamisesta. Joissakin medioissa elokuvat kuuluvat viihteeseen, toisissa kulttuuriin. Tässä mielessä viihde-sanaan tarttuminen on semantiikkaa, mutta toisaalta, viihdemedia tuskin voi täysin puolustautua syytöksiltä revitellessään juttu toisensa perään julkkisten onnettomuuksilla.
Kiintoisa nyanssi otsikointi-hulabaloossa oli se, että selkeyden puutteestaan huolimatta Iltasanomien juttu veti noin puolet enemmän lukijoita kuin Ylen vastaava uutinen. Tästä voisi päätellä, että lukijoita tietoa panttaavat sisäänheitto-otsikot eivät häiritse vaan päinvastoin. Asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Ihmiset käyvät verkkosivuilla, joilla he ovat tottuneet vierailemaan. Kapitalistisen ihanteen mukaisesti yleisö ei siis "osta" parasta tuotetta, vaan toimii omien, hyvin irrationalistenkin mielihalujensa pohjalta. Voi olla myös niin, että Yle.fin kävijöitä ei niin paljoa kiinnosta näyttelijän kuolinsyy kuin Iltasanomien kävijöitä. Iltasanomien verkkosivuilla on myös enemmän liikennettä. Tarkkaa vertailua on vaikea tehdä, sillä ei-kaupallinen Yle.fi ei ole TNS Metrixin seurannassa, mutta esimerkiksi globaalia verkkokäyttöä seuraava Alexa sijoittaa Iltasanomat Ylen edelle.
Kyse on lopulta siitä, että mediat, etenkin viihdemediat tarjoavat sitä, mitä lukijat haluavat. Jos klikkien määrän saisi maksimoitua muinais-sanskriitilla haikun muotoon kirjoitetuilla jutuilla, olisi netti jo ensi viikolla täynnä nuolenpääkirjoitusta. Surullista tässä on se, että hyvä uutinen ei tunnu olevan se, mikä riittää keräämään klikkejä. Tai ehkä on vain niin, että globaalin tiedonvälityksen maailmassa, missä ensimmäisenä asiasta kertominen on usein sekuntipeliä, kaikki kertovat saman uutisen suurin piirtein samaan aikaan. Millä silloin voi erottautua? Otsikoilla, jotka pakottavat lukemaan jutun, jos verkon käyttäjällä on patologinen tarve saada selville jokaisen vihjauksen takana piilevä totuus?
Itseäni "Et ikinä usko mitä seuraavaksi tapahtui", "Tämä saa sinut kyyneeliin" ja "Tämä paljastui syyksi tässäkin asiassa" -otsikointi kyrsii Pohjanmaan kautta. Olen ottanut periaatteekseni kiertää kaukaa kaikki tietoa panttaavat jutut raivostuttavine otsikoineen. Mutta verkkomedian ammattilaiset eivät ole tyhmiä. Jos data osoittaa, että tiedon pihistely saa lukijan klikkaamaan, niin kiristyneessä markkinatilanteessa vain pölvästi toimii toisin. Siinä on journalistien turha itkeä ja kiristellä hampaitaan.
Toisaalta, tämä lainalaisuus tuntuisi olevan vain massoja kosiskelevien, kaikkea-kaikille-medioiden päänsärky. Kohdennetuille yleisöille juttuja tekevät mediat voivat paremmin luottaa lukijoidensa asiantuntemuksen ja siihen, että heitä kiinnostaa hyvä uutinen, ei tisseihin, itkettäviin tunteisiin ja kohukuviin käärityt sensaatiot. Mutta taistelua paikasta suomalaisen verkkouutisoinnin huipulla ei valitettavasti voiteta syväanalyyseilla Ukrainan tilanteesta tai kattavilla reportaaseilla hoitotakuun epäonnistumisesta. 2,8 miljoonan viikkokävijän määriin päästään lyhyillä, kännykän ruudulle mahtuvilla pätkillä itsemurhista, rikoksista, heitteillejätöistä, uusista silikonitisseistä ja päättäjien töpeksinnöistä, mielellään jotain varojen väärinkäyttöön liittyvää, sillä onhan Kevan johtajan avobemari nyt hiton paljon kiintoisampaa kuin se mitä joku Keva edes tekee ja kuinka hyvin.
Otsikolla Poliisi kertoi Robin Williamsin todennäköisen kuolinsyyn julkaistu juttu kun kertoo uutisensa kärjen vasta neljännessä kappaleessa. Journalismin luennoilla toistellun vanhan pyramidi-periaatteen mukaan jutun terävä kärki ladataan heti alkuun ja sitten laajennetaan taustoihin. Nyt ei toimittu näin.
Juttu oli laadittu tiedotteen pohjalta ja nettiuutisoinnin kilpajuoksussa toimittaja Mika Seppäsellä oli kiire saada teksti eetteriin, joten rakenteen muokkaukselle ei ollut ilmeisesti aikaa. Ex-kollega paheksui, todeten aivan aiheellisesti, että tämä taitaa olla nykykäytäntö mediataloissa. Nopeus on tärkeämpää kuin jutun rakenne tai pahimmassa tapauksessa paikkansapitävyys.
Toinen haloo nousi otsikosta, jossa ei kerrota itse uutista, eli sitä, että Williamsin kuolema oli poliisin mukaan itsemurha vaan otsikko on niin sanotusti nettikoukuttaja, virke joka lupaa mutta ei paljasta. Iltasanomien toimittaja vetosi siihen, että tieto ei ole varma, koska ruumiinavausta ei ole tehty, joten olisi ollut väärin otsikoida niin. Yle esimerkiksi kertoi uutisen otsikossa: Robin Williamsin kuolema varmistui itsemurhaksi. IS:n toimittaja kutsui tätä mutkien oikomiseksi.
Kolmas paheksunnan aihe oli Williamsin kuolemasta kertominen viihdeuutisena. Ikään kuin julkkisten henkilökohtaiset tragediat olisivat vain viihdettä massoille. Kyse on todennäköisimmin kategorisoinnista eikä tarkoituksellisesta halventamisesta. Joissakin medioissa elokuvat kuuluvat viihteeseen, toisissa kulttuuriin. Tässä mielessä viihde-sanaan tarttuminen on semantiikkaa, mutta toisaalta, viihdemedia tuskin voi täysin puolustautua syytöksiltä revitellessään juttu toisensa perään julkkisten onnettomuuksilla.
Kiintoisa nyanssi otsikointi-hulabaloossa oli se, että selkeyden puutteestaan huolimatta Iltasanomien juttu veti noin puolet enemmän lukijoita kuin Ylen vastaava uutinen. Tästä voisi päätellä, että lukijoita tietoa panttaavat sisäänheitto-otsikot eivät häiritse vaan päinvastoin. Asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Ihmiset käyvät verkkosivuilla, joilla he ovat tottuneet vierailemaan. Kapitalistisen ihanteen mukaisesti yleisö ei siis "osta" parasta tuotetta, vaan toimii omien, hyvin irrationalistenkin mielihalujensa pohjalta. Voi olla myös niin, että Yle.fin kävijöitä ei niin paljoa kiinnosta näyttelijän kuolinsyy kuin Iltasanomien kävijöitä. Iltasanomien verkkosivuilla on myös enemmän liikennettä. Tarkkaa vertailua on vaikea tehdä, sillä ei-kaupallinen Yle.fi ei ole TNS Metrixin seurannassa, mutta esimerkiksi globaalia verkkokäyttöä seuraava Alexa sijoittaa Iltasanomat Ylen edelle.
Kyse on lopulta siitä, että mediat, etenkin viihdemediat tarjoavat sitä, mitä lukijat haluavat. Jos klikkien määrän saisi maksimoitua muinais-sanskriitilla haikun muotoon kirjoitetuilla jutuilla, olisi netti jo ensi viikolla täynnä nuolenpääkirjoitusta. Surullista tässä on se, että hyvä uutinen ei tunnu olevan se, mikä riittää keräämään klikkejä. Tai ehkä on vain niin, että globaalin tiedonvälityksen maailmassa, missä ensimmäisenä asiasta kertominen on usein sekuntipeliä, kaikki kertovat saman uutisen suurin piirtein samaan aikaan. Millä silloin voi erottautua? Otsikoilla, jotka pakottavat lukemaan jutun, jos verkon käyttäjällä on patologinen tarve saada selville jokaisen vihjauksen takana piilevä totuus?
Itseäni "Et ikinä usko mitä seuraavaksi tapahtui", "Tämä saa sinut kyyneeliin" ja "Tämä paljastui syyksi tässäkin asiassa" -otsikointi kyrsii Pohjanmaan kautta. Olen ottanut periaatteekseni kiertää kaukaa kaikki tietoa panttaavat jutut raivostuttavine otsikoineen. Mutta verkkomedian ammattilaiset eivät ole tyhmiä. Jos data osoittaa, että tiedon pihistely saa lukijan klikkaamaan, niin kiristyneessä markkinatilanteessa vain pölvästi toimii toisin. Siinä on journalistien turha itkeä ja kiristellä hampaitaan.
Toisaalta, tämä lainalaisuus tuntuisi olevan vain massoja kosiskelevien, kaikkea-kaikille-medioiden päänsärky. Kohdennetuille yleisöille juttuja tekevät mediat voivat paremmin luottaa lukijoidensa asiantuntemuksen ja siihen, että heitä kiinnostaa hyvä uutinen, ei tisseihin, itkettäviin tunteisiin ja kohukuviin käärityt sensaatiot. Mutta taistelua paikasta suomalaisen verkkouutisoinnin huipulla ei valitettavasti voiteta syväanalyyseilla Ukrainan tilanteesta tai kattavilla reportaaseilla hoitotakuun epäonnistumisesta. 2,8 miljoonan viikkokävijän määriin päästään lyhyillä, kännykän ruudulle mahtuvilla pätkillä itsemurhista, rikoksista, heitteillejätöistä, uusista silikonitisseistä ja päättäjien töpeksinnöistä, mielellään jotain varojen väärinkäyttöön liittyvää, sillä onhan Kevan johtajan avobemari nyt hiton paljon kiintoisampaa kuin se mitä joku Keva edes tekee ja kuinka hyvin.
tiistai 5. elokuuta 2014
Sääuutisoinnin sietämätön itsestäänselvyys
Jos olet asunut viime viikot perunakellarissa, et ehkä ole ollut tietoinen, että Suomessa on kesä ja lämmintä. Lehdistölle tämä on kuitenkin jostain syystä uutinen. Isoimmat otsikot aiheesta revittelee tuttuun tapaan iltapäivälehdistö.
"Tukala helle ja troppiset yöt jatkuvat – katso missä tänään on kuuminta"
Miksi ihmeessä katsoisin? Mitä väliä, jos Joroisilla on +31, kun täällä on vain +28? Ja eivätpä muuten ainakaan trooppiset yöt jatku, paitsi tietysti lämmenneen meren äärellä eli Helsingissä, jossa koko Suomi iltapäivälehtien mielestä asuu.
"Suomen säässä pian merkittävä muutos? Atlantilla kehittymässä massiivinen matalapaine"
Jaa että syksyn tullen säässä tapahtuu muutos? Enpä olisi itse arvannut. Hyvä että journalisti selvitti asian. Kaikkihan me olemme maanviljelijöitä, joilla on sadonkorjuuta ajoitettavana. Varsinkin kun sääennusteita ei ole saatavissa missään muualla, kuten Ilmatieteenlaitoksen tai Forecan verkkosivuilla.
Maakuntalehdissä lähiaikojen säät kuitataan yleensä pikku-uutisilla. Ylähyllyssä todetaan, että helle jatkuu vielä sen ja sen verran tai että kohta helpottaa. Miksi? Ei siksi, että tietoa ei olisi seikkaperäisemmin esillä esimerkiksi sääpalveluiden 10 päivän ennusteessa, vaan siksi, että sivu pitää saada täyteen ja ketäpä nyt ei sääuutinen kiinnostaisi.
Sääuutisoinnissa on myös suuren urheilujuhlan tuntua, kun joka vuodenaikaan jokin vuoden tilastoennätys menee rikki.
"Lämpöennätys!"
Todellako? Tarkoitatteko, että kaikkien aikojen mittaustulos, +37,2 astetta celsiusta on rikottu, joka on jo ihan oikea uutinenkin?! Ei suinkaan, vaan että tämän kesän ennätys on pistetty uusiksi Oulussa. Samalla logiikalla lämpöennätysuutisointia voisi harrastaa koko vuoden sivu. "Kevään lämpöennätys meni uusiksi, Pornaisissa +3,2 astetta celsiusta!" "Lokakuun ennätyspakkaset, Ivalossa -2,9 astetta!"
Vielä oma lajinsa on mahdollisilla lämpöennätyksillä spekulointi. Eli siis se ennätys, joka ei ole oikea ennätys ensinkään, vaan urheilutermeissä kauden kärkitulos, voi tulla tai suattaa se olla tulemattakin. "Kesän lämpöennätys vaarassa – viikko alkaa tukalassa helteessä"
Helle on myöskin automaattisesti tukalaa, ei koskaan mukavaa. Paitsi keväällä talven jälkeen, jolloin se hellii. Kolmeakymmentä astetta lähestyttäessä tai pidempään jatkuttuaan helle on kuitenkin vihollinen, josta etsitään pois pääsyä.
Kuumat kelit koettelevat pohjoista kansaa ainoastaan Suomessa. 4.8. Iltalehden lööppi puhui hellepätsistä. Jännä juttu, että Thaimaan tai Turkin +35 astetta ei ole koskaan pätsi vaan jotain ihan muuta. Suomalaista tukaluutta paljon kuumempaan ihanaan lämpöön lähdetään syys-talven kylmiä pakoon, jotka ne ovat ihan oma ennätysten lajinsa. Ennätyspakkasia, -sateita, -tulvia ja -journalistista laiskuutta siis odotellessa.
"Tukala helle ja troppiset yöt jatkuvat – katso missä tänään on kuuminta"
Miksi ihmeessä katsoisin? Mitä väliä, jos Joroisilla on +31, kun täällä on vain +28? Ja eivätpä muuten ainakaan trooppiset yöt jatku, paitsi tietysti lämmenneen meren äärellä eli Helsingissä, jossa koko Suomi iltapäivälehtien mielestä asuu.
"Suomen säässä pian merkittävä muutos? Atlantilla kehittymässä massiivinen matalapaine"
Jaa että syksyn tullen säässä tapahtuu muutos? Enpä olisi itse arvannut. Hyvä että journalisti selvitti asian. Kaikkihan me olemme maanviljelijöitä, joilla on sadonkorjuuta ajoitettavana. Varsinkin kun sääennusteita ei ole saatavissa missään muualla, kuten Ilmatieteenlaitoksen tai Forecan verkkosivuilla.
Maakuntalehdissä lähiaikojen säät kuitataan yleensä pikku-uutisilla. Ylähyllyssä todetaan, että helle jatkuu vielä sen ja sen verran tai että kohta helpottaa. Miksi? Ei siksi, että tietoa ei olisi seikkaperäisemmin esillä esimerkiksi sääpalveluiden 10 päivän ennusteessa, vaan siksi, että sivu pitää saada täyteen ja ketäpä nyt ei sääuutinen kiinnostaisi.
Sääuutisoinnissa on myös suuren urheilujuhlan tuntua, kun joka vuodenaikaan jokin vuoden tilastoennätys menee rikki.
"Lämpöennätys!"
Todellako? Tarkoitatteko, että kaikkien aikojen mittaustulos, +37,2 astetta celsiusta on rikottu, joka on jo ihan oikea uutinenkin?! Ei suinkaan, vaan että tämän kesän ennätys on pistetty uusiksi Oulussa. Samalla logiikalla lämpöennätysuutisointia voisi harrastaa koko vuoden sivu. "Kevään lämpöennätys meni uusiksi, Pornaisissa +3,2 astetta celsiusta!" "Lokakuun ennätyspakkaset, Ivalossa -2,9 astetta!"
Vielä oma lajinsa on mahdollisilla lämpöennätyksillä spekulointi. Eli siis se ennätys, joka ei ole oikea ennätys ensinkään, vaan urheilutermeissä kauden kärkitulos, voi tulla tai suattaa se olla tulemattakin. "Kesän lämpöennätys vaarassa – viikko alkaa tukalassa helteessä"
Helle on myöskin automaattisesti tukalaa, ei koskaan mukavaa. Paitsi keväällä talven jälkeen, jolloin se hellii. Kolmeakymmentä astetta lähestyttäessä tai pidempään jatkuttuaan helle on kuitenkin vihollinen, josta etsitään pois pääsyä.
Kuumat kelit koettelevat pohjoista kansaa ainoastaan Suomessa. 4.8. Iltalehden lööppi puhui hellepätsistä. Jännä juttu, että Thaimaan tai Turkin +35 astetta ei ole koskaan pätsi vaan jotain ihan muuta. Suomalaista tukaluutta paljon kuumempaan ihanaan lämpöön lähdetään syys-talven kylmiä pakoon, jotka ne ovat ihan oma ennätysten lajinsa. Ennätyspakkasia, -sateita, -tulvia ja -journalistista laiskuutta siis odotellessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)