Sanomalehdistön hidas itsemurha

On eräänlainen ironian multihuipentuma, että vallan vahtikoirat heittäytyvät täydellisiksi teeskentelijöiksi, kun omista touhuista on kyse. Suomalaiset mediatalot ovat avoimuuden ja totuuden asialla monessa asiassa, vaan eivät omassa toimintafilosofiassaan. Virtahepo olohuoneessa on sanomalehdistön alennustila, sen pakottaminen osakkeenomistajien rahantekovälineeksi, ennen kuin koko korttitalo romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Kun väkeä, siis toimittajia, kuvaajia, taittosihteereitä, graafikoita ja kaikkia heitä, jotka sen joka-aamuisen uutislehden tekevät, ollaan jälleen kerran irtisanomassa, kääritään paskapuheiden ympärille tiedotejargonin kiiltopaperia. Puhutaan "toiminnan tehostamisesta", kenties "sopeutetaan organisaatiota muuttuvassa toimintaympäristössä", "varmistetaan elinkelpoisuus" ja niin edelleen. Tärkeintä on säilyttää hölynpölyn ympäripyöreys, jotta kenelläkään ei unettavaa tiedotuskieltä tavatessa pälkähdä päähän, että lehti on jälleen hukkaamassa ammattitaitoaan ja huonontamassa tuotettaan.

Eräässä mielessä tämä ennakoiva amputointi voisi vertautua siihen, että potilas poistaa maksansa, että ei vahingossakaan sairastu kirroosiin. Tilanne on tragikoominen. Samaan aikaan kun sanomalehtien levikit ovat vapaassa pudotuksessa, tekee ala näemmä kaikkensa, jotta pudotus olisi vieläkin rajumpi. Voisi kuvitella, että lukijoista taisteltaisiin kaikin keinoin. Pyrittäisiin osoittamaan, että täällä tehdään laadukasta ja monipuolista lehteä, ja kyllä, me olemme aito vaihtoehto internetin tietotulvalle. Me kerromme teille syvällistä ja oleellista tietoa, jota ei muualta saa.

Pörssiomisteisten sanomalehtien tapa on ollut päinvastainen. Päivälehdet ovat jo nostaneet kädet pystyyn: emme mahda mitään taantumalle emmekä internetille, joten turha tässän yrittää. Tätä ei vain sanota ääneen sille 75-vuotiaalle kestotilaajalle. Levikkikurimuksessa väkeä pistetään pellolle ennätystahtia ja tuote huononee samassa tahdissa.Jäljelle jäävät lapioivat yhteistyökumppaneilta ja STT:lta saatua sillisalaattia sivulle. Kerran viikossa on kahvit talon piikkiin, kun joku omista toimittajista ehti tehdä ihan oikean selvittävän jutun. Jäävuoreen osuttiin, mutta kunhan orkesteri soittaa, niin mikäs tässä.

Viimeisen viiden vuoden aikana kyyti on ollut erityisen kylmää. Useamman 7-päiväisen sanomalehden levikistä on hävinnyt viidennes. Helsingin Sanomien kohdalla puhutaan yli neljänneksen tuhoista. Pitkään plussalla sinnitellyt, agraari-Suomen tukema Maaseudun Tulevaisuus on sekin ottanut siipeensä viiden prosentin verran. Tällä tahdilla esimerkiksi Keskisuomalaisen levikki on vuosikymmenen päästä 34 tuhannen hujakoilla, Hesarin noin 170 tuhatta.

Levikit 2009-2014 | Create infographics

Miksi levikkiromahdusta vastaan ei sitten taistella? Koska pörssiomisteisen yrityksen on tuotettava omistajilleen voittoa. Paljon, paljon voittoa. Media-alalla totuttiin vuosituhannen vaihteessa järkyttävän suuriin, 20-30 % prosentin voittoihin suhteessa liikevaihtoon. Omistajat elävät edelleen mennen maailman loistossa ja kaakista piiskataan viimeinenkin pisara irti ennen heivaamista liimatehtaalle. Keskisuomalainen-konserni tekee edelleen miljoonatolkulla voittoa, samoin kuin Hesarin omistava Sanoma, Turun Sanomat omistava TS-yhtymä sekä Aamulehden omistava Alma Media. En ole ensimmäinen, joka asiaa ihmettelee. Tutkimuksessa tälle on annettu nimi "sadonkorjuuvaihe".

Irtisanomisten aikana johto piiloutuu kuluneen puolustuksen taakse, jonka mukaan yrityksen on tehtävä voittoa. Siitä ei puhuta sanallakaan, että kuinka paljon ja mitä sille voitolle tehdään. On hämmentävää seurata, kuinka mediakonserneista pumpataan ulos miljoona toisensa perään, sen sijaan että tuotot investoitaisiin tai rahastoitaisiin, jotta irtisanomisiin ja mikä oleellisempaa, oman ansaintakyvyn rampauttamiseen ei tarvitsisi turvautua. Mutta tämän kaltainen vastavirtaan pyristely taitaa tämän päivän pörssi-Suomessa olla enemmän kuriositeetti kuin sääntö. Yrityksen taseessa plussalle voi päästä joko kuluja karsimalla, johon pystyy sisäsiisti apinakin, tai tuloja kasvattamalla, joka onkin taas aivan eri kaliiperin taitolaji. Viime vuosina suosiossa on ollut ensin mainittu. Jokainen voi päätellä mitä se kertoo mediakonsernien johdon taidoista.

Joka tapauksessa, kun lehden tilaustulot vääjäämättä laskevat ja levikin romahduksen myötä lopulta myös ilmoitustulot, on noidankehä valmis. Koska voitosta (eli osingoista) ei voi tinkiä, ja uusia asiakkaita ei kyetä heikkenevällä tuotteella hankkimaan, on tingittävä kuluista. Tämä johtaa entistä heikompaan tuotteeseen, ja tulojen laskuun, joka pakottaa taas uusiin säästöihin. Koska voitoista. Ei. Voi. Tinkiä.

Mediatalojen "tuotekehittelyssä" ja "uudistuksissa" ei suinkaan olla vielä päästy keinovalikoiman pohjia kaapimaan. Nyt eletään tabloidien tulon vaihetta, eli vanha, koko aamiaispöydän täyttävä, broadsheet-lehti vaihtuu puolet pienempään, iltapäivälehdistä tuttuun kokoon. Tässä kikka kolmosessa 24 sivusta saadaan 48, joka vaikuttaakin ensi alkuun niin julmetun paksulta, melkein vanhalta kunnon Hesarin sunnuntai-painokselta entiseen lipareeseen verrattuna, että johan tässä on vuosiksi varaa hivuttaa sivumääriä pienemmäksi.

Toinen keino on vähentää ilmestymispäiviä. Tätäkin on harrastettu pitkin taantumaa. Vuodessa on 365 päivää, joutaahan sieltä nyt muutaman irtopäivän sipaista. Kuka hitto jaksaa lukea lehteä esimerkiksi vapun jälkeen, päivään tai pariin. Äärimmäisempi keino on vähentää viikottaisia ilmestymispäiviä. Tuoreimpana tapauksena Kainuun Sanomat muuttuu kuusipäiväiseksi. Tämän kaltaisilla keinoilla juustohöylätään kymmeniä ja satoja tuhansia kuluista. Paljon korkeampaa matematiikkaa on ynnätä mitä tämä tietää menetettyinä tuloina tulevina vuosina.

Traagisinta tässä Suuressa puhalluksessa on suomalaisen lehdistön tietoinen alasajo. Tai pikemminkin, journalismi nyt vain sattuu olemaan tämän rahan ahnehtimisen sivullinen uhri. Kilometritehtaalla, mutta myös toimituksissa on edelleen paljon niitä, jotka tekisivät mielellään hyvää journalismia, jos siihen olisi edellytyksiä. Uusi media-sukupolvi on versomassa, mutta nykyisten sanomalehtien kehitys on ottanut rapiat sata vuotta. Jos tämä perintö hukataan, ei sitä yhtä vaivatta korvata, oli seuraava toimittajien sukupolvi kuinka innokasta sakkia tahansa.

Sanomalehdet tykkäävät hehkuttaa "kokonaistavoittavuuttaan" eli kalankääreen ja nettisivujen yhteenlaskettua lukijamäärää, mutta verkosta ei ole printin rahantekokoneen korvaajaksi. Kun paperin ilmoitustulojen romahdus alkaa, heilahtaa yt-kirves toimituksissa vieläkin raskaammin. Jokainen voi kuvitella millaista journalismia jäljelle jäävä porukka kykenee punnertamaan. Maailmalla vakavasti otettavan tutkivan toimittamisen suunta on käynyt kohti voittoa tuottamattomia, esimerkiksi säätiöiden tuella toimivia, julkaisuja, joita kvartaalitalouden dementoiva vaikutus ei koske. Näilläkin toimijoilla on omat haasteensa, kuten riippuvuus yksittäisistä namusedistä ja heidän rahoitusinnostaan.

Aikakauslehtien levikit 2009-14 | Create infographics

Suomessa yksi hetkellinen turvasatama päteville toimittajille voisi olla aikakauslehdet: Vaikka levikkien heittely kurittaa näitä julkaisuja useimmissa tapauksissa pahemmin kuin päivälehtiä, sisältävät useat aikauslehdet sellaista perusteellisempaa journalismia, nyt ja tulevaisuudessa, jota ei sanomalehtien sivuilla enää juuri näe. Tosin suosion suunta on ollut laskeva aikakauspuolellakin. Päivän trendit voivat nostaa lifestyle-lehtien menekkiä keskellä lamaakin, mutta puolen vuosikymmenen otannalla aikakauslehdet ovat kyykänneet jopa päivälehtiä rankemmin: levikki on pudonnut kymmeniä prosentteja. Pahiten internetin ilmaistarjonnasta ovat kärsineet vahvimmin verkossa läsnäolevat yhteisöt, kuten ennen Mikrobittiä lukeneet pelaajat sekä surullisenkuuluisan Vauva-lehden keskustelupalstan väki.

Mutta kun internetistä on kyse, mikään ei ole varmaa. Asiantuntija- ja lifestyle blogien suosio jatkaa kasvuaan ja voi tulevaisuudessa hyvinkin syrjäyttää aikakauslehdet syvällisen erikoisosaamisen ykkösfoorumina. Suosituimmat blogiportaalit kilpailevat maan verkkosivustojen kärkipaikoista uutismedioiden kanssa. Jos ja kun tulevaisuudessa tiedonvälitys on yhä enemmän verkossa, ei blogien suosion kasvulle ihmisten ensisijaisena syvällisen tiedon lähteenä näy mitään estettä. Otaksuttavasti trendi on sen kaltainen, jossa uutistoimitusten rooliksi jää tarjota sähkesilppua ja muuta lyhyttä tavaraa, syvällistä tietoa hallitsevien kirjoittajien suuntautuessa yhä enemmän rajatun yleisösn medioihin.

Myös kaupalliset sidokset esimerkiksi tuotteiden valmistajiin yleistynevät, kuten blogosfäärissä ja aikakausmediassa on jo käynyt. Vahvaa perustaa tällaiselle visiolle antaa muun muassa se, että siinä missä perinteisten uutismedioiden heittelehtivät klikkausluvut ovat vahvasti riippuvaisia vetävistä uutisista, parveilee blogisivuistoilla tasaisesti yhä vain enemmän, oletettavasti nuoria, netinkäyttäjiä. Kolmekymppisille ja sitä vanhemmille ajatus paperisesta lehdestä, jonka kanssa käpertyä sohvalle, on kullanarvoinen idylli, mutta nuoremmat viihtyvät yhä enemmän mobiililaitteen ruudun sinertävässä hehkussa. Facebook on jo yli 10 vuotta vanha. Tämän päivän 18-vuotiaat eivät muista aikaa ennen somea. Tästä voi ja kannattaa päätellä jotain.

Verkkosivustojen kävijät 2012-2015 | Create infographics

Tämä lisäksi tilaa on nouseville uus-medioille, jotka korvaavat niin paikallisuutisoinnin tyhjiötä kuin tutkivan journalisminkin tarvetta. Se on sen sijaan täydellinen kysymysmerkki, että onko tämänkaltaiselle uutistoiminnalle taloudellisia edellytyksiä. Ei ole ollenkaan varmaa, että vähäväkisessä Suomessa, pirstaloituvan tiedonvälityksen seassa, ihmisillä on kiinnostusta tai varaa maksaa laatujournalismista - etenkään paikallisesti. Sanomalehden tilaaminen, ellei jopa lukeminen, kun ei ole enää ensinkään kunnon kansalaisen tunnusmerkki.

On täysin mahdollista, että tulevaisuudessa muutaman ison toimijan uutissähkeet, sosiaalinen paikallismedia sekä lifestyle-blogit - kaikki ilmaistarjontaa - riittävät tyydyttämään virtuaalimaailmaan kotiutuneen länsimaalaisen tiedontarpeen. Isoissa asioissa kansainvälinen uutismedia tarjoaa oleellisen sisällön, mutta miten käy paikallisen tason? Kuka valvoo kotikaupunkisi valtuuston rahankäyttöä? Kuka selvittää, miksi lähiön johtanut silta romahti eivätkä viranomaiset tee mitään? Näihin kysymyksiin saadaan odotella vielä lopullisia vastauksia.

Suomalainen maailmanloppu

Vapahtajat Soini ja Sipilä uuden suomalaisen luomakunnan aamunkoitossa. 

Pahin painajainen on toteutumassa. Ensimmäinen sinetti on murrettu ja tuomion pasuuna törähtänyt.
"Nyt jytkytetään", ilmestyskirjan peto ölähti, pirujen armeijan rääkyessä ekstaasissa turvonneen olennon jaloissa. Viitasaarelaisen tuvan penkillä arkkidemoni Belial päästi rikinkatkuisen pierun ja nasautti auki pullon Smirnoffia. "Nyt pitää ottaa ryyppy", manan olento jyrähti.
Kuolevaisten mailla, verenpunaisten pilvien kasaantuessa kantakaupunkien ylle, parrakkaat huorintekijät ja nutturapäiset epäjumalankumartajat repivät ruudullisia ihokkaitaan ja valittivat yhdellä suulla: "Nyt meidät Soini perii."

Suomi on saamassa kenties ensimmäisen puhtaan täysin porvarihallituksen 20 vuoteen. Ja jos Ahon hallituksen kausi päättyi Suomen ensimmäiseen jääkiekon maailmanmestaruuteen, niin ei se mahdollinen tulevakaan voi päättyä huonosti. Eihän?

Tärkein ero on siinä, että 20 vuotta sitten eduskunnassa ei istunut perusuomalaisia. Jos nyt todella käy niin, että messias Sipilä (kesk.) muodostaa hallituksen vaalitappiosta sävyisäksi nöyrtyneen Stubbin kokoomuksen, toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousseen perussuomalaisten sekä tietenkin aina yhtä käytettävissä olevan ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa, ollaan historiallisessa tilanteessa. Koskaan modernin Suomen historiassa ei maata ole hallinnut sekä taloudellispoliittisesti että arvoiltaan yhtä konservatiivinen koalitio. Ja tämä on saanut liberaalin Suomen suunniltaan.

Kuin Amerikassa Obaman valinnan aikaan, Härmässäkin ollaan pystyttämässä henkisiä barrikadeja, joiden toisella puolella on körttiläinen maaseutu-Suomi, jossa ei minareetin huipulla ölistä ja toisella puolella punavihreä urbaani Suomi, joille minareetin kutsu kaunista etnisyyttä. Kantakaupunkien hipsterit ja muut trendikkään tiedostavat ovat parveilleet sosiaalisessa mediassa ilmaisemassa kollektiivista hätäänsä. Krista Kosonen tarjoaa äänen kansanosalle kertomalla kuinka "vaalitulos ei edusta minun Suomeani". Aivan kuin vasta eduskuntavaalit 2015 olisivat paljastaneet, että suomalaiset ajattelevat asioista eri tavalla. Miten kukaan voi äänestää sitä juoppoa Viitasaarelta, kansa ihmettelee.

Kuten toisaalla on todettu, internet mahdollistaa sen, että Kalliossa tai Kortepohjassa asuva hipsteri voi tuntea Brooklynissa tai Camdenissa asuvat hengenheimolaiset läheisimmiksi, kuin parin kilometrin päässä kauempana keskustasta asuvan "kanta-suomalaisen". Tämä johtaa metkaan perspektiiviharhaan, jossa tavisten tavalliset ratkaisut alkavat vaikuttaa yhä oudommilta, irrationaalisilta ja jopa pelottavilta.

Se, mikä tässä vaali-illan kiimassa ja sitä seuranneessa parin päivän poliittisessa krapulassa on aika lailla unohtunut, on että demokraattinen järjestelmämme neutraloi aivan samalla tavalla poikkeuksellista lahjakkuutta kuin myös kammottavaa epäpätevyyttä. Jos nyt leikitään hetken, että perusuomalaisten kansanedustajat ovat järjestään kuin hipsterien pahimmista painajaisista: matalaotsaisia fasisteja, jotka laittavat rajat ja internetin kiinni, korvaavat evoluution opetuksen kouluissa pakko-uskonnolla sekä Halla-ahon poliittisilla mietelmillä, ajavat maahanmuuttajat Itämereen ja punavihreät reservaatteihin, niin kaikelle tällä dementialle pitäisi silti saada hallituksen ja tämän jälkeen eduskunnan ja presidentin hyväksyntä. Mieti hetki taaksepäin: onko eduskunta toiminut missään asiassa, omat palkkionkorotuksensa poislukien, ripeästi ja tehokkasti?

Ja jos nyt jätetään lapselliset mörkötarinat hetkeksi, ja todetaan, että perussuomalaiset kuten keskustan konservatiivitkin, ovat kenties joissakin arvokysymyksissä eri planeetalta, mutta useimmissa aivan kuten sinä ja minäkin: yhteistä hyvää laillisesti ajavia yksilöitä. Kaikki me olemme veteraanien, köyhien, lapsiperheiden ja vanhusten puolella. Se käsitys yhteisestä hyvästä on toki kirjava, mutta parlamentarismissa oleellista on löytää kompromisseja. Ilman niitä mitään ei saada aikaiseksi. Jos kaksi seinähullua pakotetaan istumaan alas ja sopimaan hulluutensa yhteisistä nimittäjistä, on yleisölle esiteltävä pöhköyden komiteamietintö pakostakin jotain ääripäiden väliltä. Ja kaikesta huolimatta uudessa eduskunnassa on todennäköisesti muutama pöhkö vähemmän, nyt kun James Hirvisaarikin jäi valitsematta.

Se, mitä tulevan nelivuotiskauden aikana sen sijaan tulee varmuudella tapahtumaan, on massiivinen illuusioiden joukkotuho. Toivottavasti Vetelin puskista maamme politiikan vapahtajaksi nostettu Juha Sipilä painoi vaali-illan fiiliksen mieleen, sillä tästä eteenpäin politiikan sirkusjuna kurvaa aina vain syvempiin notkoihin, skandaalien, epäpätevyyden ja riittämättömyyden suomaille. Suomi on niin surkeassa jamassa, että mille tahansa hallitukselle tuleva nelivuotiskausi tietää todennäköisesti surkeaa epäonnistumista useimmissa asioissa.

Myös Soinin perussuomalaiset ovat samassa tilanteessa. Neljä vuotta sitten persut väistivät vaalivoittajan vastuunsa urputtamalla kynnyskysymyksistä. Toivottavasti neljä vuotta eduskuntatyöskentelyä on opettanut, että kompromisseja on tehtävä. Jos ja kun persut tulevat olemaan mukana hallituksessa, paljastunee maakuntien miehille ja muille puolueen kentän ydinryhmille, että "perkele ne on samanlaisia paskanpuhujia ja luikureita kuin muutkin". Esson baarissa poliittinen neuvottelu on kirosana. Hakkaraisen Teukka äänestettiin uudelleen ja ilmeisesti jälleen kerran lopettamaan pakko-ruotsi, ihan niin kuin Tony Halmekin äänestettiin lopettamaan Suomesta rikollisuus. Halme osoittautui ketkuksi, mutta Teuvo älä sinä petä meitä! Älä anna tuumaakana periksi!

Teukka, mies paikallaan. Kuva: Riemurasia.net

Kun persut eivät onnistukaan palauttamaan Suomea puhtoiselle 1950-luvulle, on edessä kannatuksen lasku. Protesti on ohi, palataan päiväjärjestykseen. Näin käy jokaiselle puolueelle, joka ei ole niin onnekas, että sattuu nauttimaan hallitusvastuusta taloudellisella nousukaudella. Jos persut taas erehtyvät perääntymään oppositioon jälleen kerran, lienee tälläkin hintansa: kuinka monta kertaa köyhät ja kyykytetyt jaksavat äänestää porukkaa, joka ei halua kantaa vastuuta.

Kun vaali-illan värivalot vaihtuvat poliittisen maanantai-aamun kylmään loisteeseen, alkaa todellisuus eittämättä paljastua niin Soini-apokalypsea pelänneille liberaaleille kuin keskusta-perussuomalaista taivasta haikailleille taviksillekin. Vaalit voittaneiden poliitikkojen kannanottojen ja näistä päätellyn yleisen ulalla olemisen voisi odottaa viittaavaan siihen, että tulevat neljä vuotta tulee olemaan aivan yhtä raskasta tunarointia, kuin neljä edellistäkin. Populistien kannalta on paskempi nakki, että kestävyysvaje ei korjaa itseään homoja kiusaamalla, eikä taloutta saada nousuun mouhuamalla islamista. Kuka osaisi tarttua toimeen, vaalivapahtajat Sipilä & Soini?