Duunitori.fi-sivustolla bloggaava Tom Laine kertoo meille tuoreessa kirjoituksessaan, kuinka Jenkeissä cv ei ole enää yhtää mitään. Sen sijaan rekrytointi tapahtuu soveltuvuustestien avulla. Tästä Laine onnistuu jotenkin siirtymään siihen, että sosiaalisen median profiilit ovat joitakin tehtäviä haettaessa tärkeämpiä kuin ansioluettelo.
Some-yrittäjä ja -kouluttaja, itseään "sosiaalisen median ADHD:ksi" kutsuvalla (onko tuo edes kieliopillisesti oikein, olla jonkin asian "ADHD"?) Tom Laineella on asiassa oma lehmä ojassa. Muun muassa rekrytointikonsulttina ja somekouluttajana toimiva Laine olisi varmasti mielissään, mikäli yritysten rekrytoinnissa siirryttäisiin käyttämään erilaisia persoonallisuus- ja pätevyystestejä, ja toisaalta töitä hakevat käyttäisivät yhä enemmän palveluilta, joissa hiotaan someprofiili edustuskuntoon. "Meillä on tämä perhe- ja kaveripaketti tarjouksessa, ja jos tilaat nyt, saat kaupanpäälle selfien Alexander Stubbin ja Matti Nykäsen kanssa."
Laine viittasi Yhdysvaltain osalta Financial Timesin artikkeliin, jossa oli pari muutakin, huomattavasti kiintoisampaa seikkaa. Sosiaaliseen mediaan liittyen parhaat työntekijät löytyvät joukosta, jotka ovat yhdessa tai kahdessa somessa, ei kolmessa tai useammassa. Toisin sanoen, persoonallisuutesi levittäminen liian ohueksi internetin leivälle ei ehkä olekaan hyvä juttu. Mitähän some-ADHD tuumaisi tästä?
Toinen kiintoisa havainto oli se, että aiempin työkokemus samankaltaisessa tehtävässä ei ollut menestyksen tae tulevassa työtehtävässä. Perustavanlaatuista pohdintaa rekrytoijille.
Rekrytoinnin suorittaminen some-profiilien perusteella on kuitenkin aihe, jota sietää tarkastella lähemmin. Ajatuksena se on näet ääliömäinen, suorastaan Helvetin typerän yhdeksännestä piiristä. Mitä someprofiilista voi päätellä esimerkiksi sellaisten ihmisten kohdalla, joilla on parempaakin tekemistä kuin tykittää ruudun täydeltä selfieitä, webbilinkkejä tai sportstracker-tuloksia? Tunnen jopa ammattilaisia, jotka ovat täysin kartalla maailmasta, muttta joilla ei ole some-profiileja ensinkään.
Entä mikä on somessa eduksi? Eräänlaisena persoonallisuustestinä se toki toimii. Jos työnhakija on spämmännyt Facebook-profiilinsa täyteen kuvia ja tekstiä perheestään, on todennäköistä, että sama henkilö ei kahvipöydässäkään juuri muusta jauha. Mutta mitä tämä kertoo henkilön pätevyydestä työtehtävissä? Jos toimenkuva ei ole istua kahvipöydässä viihdyttämässä ihmisiä, ei juuri mitään.
Mutta tälläkin logiikalla on rajoituksensa. Monet ihmistä päättävät olla jakamatta omia asioitaan somessa. Heidän Twitter-kanavansa ja Face-seinänsä edustaa hillittyä minimalismia, mutta naamatusten asia voi olla päinvastoin.
Ammattilaisten sosiaalinen media LinkedIn edustaa toki toisenlaista verkostoitumista, mutta lopulta, mitä muuta kyseinen palvelu on kuin virtuaalinen, paranneltu versio ansioluettelosta? Ja entäpä he, jotka some-päivittelyn sijaan ovat keskittyneet esimerkiksi itse työntekoon? Oma LinkedIn-sivuni muistuttaa sosialistista monumentti-rakentamista: kerran suurella vaivalla pystyttettyä kolossia, joka nyt toimii oravien ja naakkojen asuinpaikkana.
On ihmisiä, jotka ovat erittäin taitavia somettajia, tuhansine ystävineen ja aina yhtä osuvine päivityksineen, mutta soveltuvuudesta työtehtäviinsä ei tämän perusteella voi eikä kannata sanoa yhtään mitään. Siitä on joristu maailman sivu, kuinka työhaastatteluissa menestyvät ne, jotka ovat hyviä tyyppejä. Toivottavasti rekrytoijat ymmärtävät sen, että kaikki hyvät somettajat saattavat olla hyviä tyyppejä, mutta kaikki hyvät tyypit eivät jaksa roikkua sosiaalisessa mediassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti