Vaikka tekijät huusivat murhatoimiensa lomassa "allahu akbar" ei heidän identiteettinsä, saati motiivinsa, olleet vielä kovinkaan hyvin selvillä. Sittemmin on paljastunut, että sekä Kouacheilla ja Coulibalylla on kytköksiä sekä Islamilaiseen valtioon (IS) sekä terroristijärjestö al-Qaidaan. Toisin sanoen, iskut ovat jälleen yksi surullinen esimerkki ääri-islamin synnyttämästä väkivallasta.
Kun ideologisesti motivoitunut väkivalta kohdistuu julkaisutoimintaa harjoittaviin, toimittajiin tai taiteilijoihin, liittyy keskusteluun väistämättä sananvapaus. Kun siihen liittyy lisäksi uskonto ja etnisyys, päästään puhumaan rasismista. Ja kun ihmisten kyky dialogiin on tunnetusti vaikeissa asiakysymyksissä mitä on, ei nytkään kestänyt vuorokauttakaan, kun päästiin jo sotkemaan kaikki sellaiseen umpisolmuun, että siitä ei ota tolkkua profeettakaan.
Charlie Hebdon tapaus on kaikkine ulottuvuuksineen äärimmäisen mielenkiintoinen, suoranainen ideologisten diskurssien runsaudensarvi. Tekivätkö maahanmuuttajia sortavan Ranskan ahdinkoon ajamat nuorukaiset epätoivoisen marttyyriteon, antaen valkoisten poroporvarien rasistiselle roskalehdelle sen mitä he ansaitsivatkin? Vai onko terroriteko vain yksi lenkki loputtomassa ketjussa, jota kuolettavasti sairastunut islamin kulttuuri tuottaa 21. vuosisadalla, tällä kertaa uhrinaan sananvapauden väärinymmärretty esitaistelija?
Tämä kaikki olisi herkullisten akateemisten keskusteluiden ainesta, jos asetelma ei olisi samalla niin irvokas. Kun pitäisi puhua väkivallasta, puhumme siitä ansaitsivatko uhrit kuolemansa. Kun pitäisi pohtia mikä islamia uskontona vaivaa, saivartelemme poliittisesta korrektiudesta. Sen sijaan, että yhdessä rintamassa tuomitsisimme väkivallan, on useampikin kommentoija päättänyt käyttää aikansa verkossa mieluummin uhrien mustamaalaamiseen. Käytän sanaa "mustamaalaaminen" tässä yhteydessä tarkoituksella, sillä näyttää siltä, että harva on ymmärtänyt mistä Charlie Hebdon julkaisuissa on kyse.
En itsekään väitä olevani asiantuntija. En ymmärrä ranskaa riittävän hyvin tai ole lukenyt Charlie Hebdoa voidakseni tehdä kattavaa analyysiä lehden ideologisesta orientaatiosta tai suhteesta etnisiin vähemmistöihin. Tässä asiassa olen toisen käden tiedon varassa. Siksi hämmästyttää erityisesti, että tämä ei ole hidastanut kovinkaan montaa, tyypillisesti amerikkalaista, kirjoittajaa esittämästä lopullista tuomiota lehden oletetusta rasismista. Nämä kirjoitukset ovat alkaneet levitä pitkin nettiä ja nyt ihmiset, ilmeisesti sen kummemmin lukemaansa kyseenalaistamatta, ovat alkaneet muokata käsityksiään tapahtuneesta. Vastauksena solidaarisuuden osoituksena syntyneeseen iskulauseeseen "Je suis Charlie", usea kirjoittaja on halunnut alleviivata, että "Je ne suis pas Charlie", eli "ei, en ole Charlie", koska juuri saamani tiedon mukaan lehti oli rasistinen ja koen vähemmän myötätuntoa ammuttuja rasisteja kohtaan.
Jos jotain olen toimittajavuosinani oppinut, niin sen, että ihmiset eivät keskimäärin ymmärrä satiiria tai ironiaa vaan tulkitsevat lukemansa ja näkemänsä kirjaimellisesti. Näin on käynyt myös The Hooded Utilitarianiin kirjoittaneen Jacob Canfieldin kohdalla, jonka kirjoituksesta on kovaa vauhtia tulossa osa virallista anti-Charlie-dogmaa. Jostain syystä Canfieldin pökäle kelpaa perusteeksi kovin monelle olla tuomitsematta tai ainakaan kummemmin murehtimatta Charlie Hebdo -iskua.
Canfieldin kritiikki perustuu pinnalliseen pika-analyysiin pilapiirroksista, joissa ihmisillä on liioiteltuja piirteitä kuten koukkuneniä, joten tietenkin tekijän täytyy olla rasisti. Eräässä kuvassa neljä Boko Haram -terroristijärjestön kaappamaa hijabiin verhoutunutta naista huutaa, että "älkää koskeko sosiaalietuuksiimme."
Rasismia? Ehdottomasti, jos tulkitsemme pilapiirrosta yksinkertaisimmillaan. Mutta milloin satiirissa on ollut kyse ilmeisestä, siitä suorimmasta tulkinnasta? Ei koskaan. Jos muuta väittää, ei ymmärrä koko konseptia. Satiirissa suora tulkinta ei ole koskaan oikea, vaan typeryys ja suoranainen ilkeys verhoavat syvällisempää sanomaa.
Jos taas kuuntelee ranskalaisia, jotka tuntevat Charlie Hebdon, ei kyse ole rasismista ensinkään, vaan nokkelasta, joskin roisista, piikistä niitä kohtaan, jotka edistävät stereotypiaa sosiaalituilla loisivista maahanmuuttajista.
Pilalehden tapana kun on ottaa kaksi täysin erillistä asiaa (sangen yleinen huumorin keino, kuunnelkaa vaikka Alivaltiosihteeriä), tässä tapauksessa samaan aikaan otsikoihin nousseet uutiset Boko Haramin kaappaamista tytöistä, jotka päätyvät Nigeriaan seksiorjiksi sekä Ranskan sosiaaliturvan määrärahojen leikkaukset. Charlie Hebdo on todellisuudessa liberaali vasemmistolainen lehti ja sen piirrokset osa pitkää ranskalaista poliittisten pilapiirrosten perinnettä. Tämä ei toki vielä todista, että lehden sivuilla ei olisi rasistisesti motivoituneita piirroksia, mutta ainakin se asettaa kyseenalaiseksi lonkalta heitetyn väitteen, että Charlie Hebdo olisi ksenofobinen roskalehti.
Silti, henki on karannut pullosta ja tuottaa alati uusia, toisinaan taidokkaitakin vastauksia, virheelliselle käsitykselle, että sympatiseeraamme tässä rasistisia kynäilijöitä. Mikä tietysti tekee koko asetelmasta surullisemman: demokratian puolustajat hyökkäävät omiensa kimppuun.
The Hooded Utilitarianin Jacob Canfieldin tekee muitakin kummallisia oletuksia, jotka ovat sisäänleivottuna tämän päivän apologisti-liberaalien älyllisessä epärehellisyydessä. Canfield on maalannut kärjekästä kuvaa valkoisista miehistä, jotka etuoikeutettujen tornistaan ampuvat alaspäin vähemmistöjä vastenmielisellä pilkalla. Viis siitä, että yksi Charlien Hebdon ammutuista työntekijöistä, Mustafa Ourrad, oli syntyperäinen algerialainen.
Yhtä kaikki, valitukseen on ujutettu mielenkiintoinen vaatimus: oman kulttuuripiirin ulkopuolelle suuntautuva kritiikki on kielletty valkoihoisilta.
On totta, että etuoikeutetussa asemassa olevilla on vähemmän liikkumavaraa etnistä, seksuaalista tai muuta vähemmistöstatusta koskevassa irvailussa. Yhdysvalloissa valkoinen stand up -koomikko ei kerta kaikkiaan voi vitsailla mustien kustannuksella, kun taas viimeksimainitut saattavat perustaa koko uransa rodulliselle pilkalle. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö ilveily ja satiiri olisi sallittuja myös enemmistölle tai hyväosaisille, kunhan perusteet ja muoto ovat kunnossa. Ja jos ei ole, niin perästä kuuluu. Demokratia perustuu avoimeen dialogiin, ei ihmisten hiljentämiseen.
Yhtä kaikki, tämän kaltaiset syytökset ovat oire länsimaisen liberaalisiiven syyllisyydentunnosta ja sokeasta pisteestä "etnisesti perusteltujen" rikosten kohdalla. Viime syksynä tästä nähtiin niin kuvaava mutta samalla niin masentava esimerkki poliittisen satiirin keskusteluohjelmassa Real Time with Bill Maher, jossa muslimimaiden kammottavasta mielipideilmastosta täysin tietämätön näyttelijä-ohjaaja Ben Affleck ei kerta kaikkiaan malttanut pysähtyä kuuntelemaan mitä neurotutkija, kirjailija ja ateisti Sam Harris yritti sanoa kansainvälisten tutkimusten tuloksista. Myös tässä yhteydessä rasismisyytökset olivat käytettyä valuuttaa. Niitä toistamalla voi kätevästi väistää keskustelun ja kerätä samalla aplodit "takapajuisten kulttuurien värikästä sortoa" puolustavalta liberaalisiiveltä. Sam Harris kirjoitti tapauksesta perusteellisen kommentin, kysyen aivan aiheellisesti, että "voiko liberalismin pelastaa itseltään?"
Myös Charlie Hebdon tragediassa samat elementit ovat vahvasti läsnä. Lännen demokratioissa ollaan merkillisen kyvyttömiä ja haluttomia keskustelemaan oirehtivasta islamin kulttuurista. Niin kauan kuin "ymmärrämme" muslimien reaktiota vaatia kuolemaa niille, jotka piirtävät kuvan Muhammad-nimisestä henkilöstä, joka eli toista tuhatta vuotta sitten, olemme eksyksissä. On syytä miettiä, kummassa maailmankuvassa on enemmän suojelemisen arvoista: vaikka siinä väitetyn rasistisessa, satiirisen räävittömässä länsimaisessa ilmaisunvapaudessa vai islamilaisessa terrorissa, joka kylvää kuolemaa ja tuhoa.
On valinta aloittaa keskustelu rasismista tai valkoisten etuoikeuksista, kun murhattujen ruumiit eivät vielä ole kylmenneet, sen sijaan että tuomitsisi terrorin ja kaikenlaisen väkivaltaisen uskonnollisuuden kategorisesti. Lause "tietenkin tuomitsen terrorismin, mutta..." on kommenttina yhtä epärehellinen kuin kuuluisa pohjustus "en ole rasisti, mutta..." Tätä on nähty surullisen paljon viime päivinä.
Charlie Hebdon tragedia ei ole sen enempää yksittäistapaus kuin 9/11, Theo van Goghin murha, Salman Rushdien tappokäsky, Boko Haramin vainot tai muslimien päivittäinen toisiaan kohtaan harjoittama julmuus. Tälläkin hetkellä bloggaaja Ra'if Badawy viruu saudiarabialaisessa sellissä, vastaanottaakseen 50 raipaniskua joka perjantai, kunnes tuhat lyöntiä on tullut täyteen. Hän ei todennäköisesti selviä hengissä rangaistuksensa loppuun. Badawyn rikos? Epäkunnioitus islamia kohtaan. Tämän kaltaisten hirvittävyyksien tuomitseminen ei ole rasismia. Vai olemmeko niin säälittäviä, että emme kykene erottamaan ihmisyksilöitä ja -oikeuksia siitä mikä on sairasta kulttuurissa, uskonnossa ja politiikassa?
Päivitetty 10.1. klo 22.50: korjattu kirjoitusvirheitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti